Toivepostaus: Syömishäiriöstä toipuminen, sosiaaliset tilanteet ja sosiaalinen syöminen

Saimme lukijalta ehdotuksen kirjoittaa sosiaalisista syömistilanteista ja kokemuksistamme siitä, kuinka syömishäiriö on rajoittanut elämäämme, ja miten saada takaisin normaali ja aktiivinen sosiaalinen elämä. Näinpä päätimme, että kirjoitan aiheesta.

Aloitan kertomalla omakohtaisen esimerkin tältä päivältä. Olin sopinut ystäväni kanssa että tavataan kaupungilla iltapäivällä ja mennään kävelemään. Mielessäni olin ajatellut että käveltäisiin rantaa pitkin johonkin kahvilaan. Ystävä ehdottikin että etsittäisiin kahvipaikka eräästä kaupunginosasta. Ok, sopii minulle. Lähdettiin matkaan ja bongattiin leipomomyymälä, jossa oli muutama asiakaspaikka. Ystäväni innostui paikasta ja mentiin tilaamaan. Juuri siinä vaiheessa olisin ollut (sairaus olisi ollut) varsin tyytyväinen pelkkään kahviin mutta ystävä alkoi ehdottelemaan että otetaan joku pulla puoliksi ja kysyi samalla että haluaisinko mielummin kokonaisen. "Puolikas on oikein hyvä" sain sanottua samalla kun pelkoreaktio oli tullut päälle inhottavan ahdistuksen saattelemana. Annoin ystävälle vapaat käden valinnan teossa, luultavasti elimistöni oli pelkoreaktion aiheuttamassa lamaantumisen tilassa (täällä kiinnostava juttu aiheeseen liittyen) ja sain eteeni puolikkaan omenaviineriä. Kun istuttiin kahvittelemaan helpottui olo nopeasti. Ja uskalsin myöntää että viineri oli ihan törkeän hyvää. Juteltiin kaikenlaisista asioista ja huomio siirtyi muualle "pelottavasta viineristä". Ja elämä jatkui kera yhden voiton.

Eli, kun ruoka ylipäätään aiheuttaa meissä pelkoreaktion, ei ole ihme että sosiaalinen syöminen vielä moninkertaistaa ahdistuksen tunteen syömiseen liittyen. Meistä voi tuntua että toiset kiinnittävät huomiota syömiseemme, meidän itsemme voi olla vaikea ylläpitää keskustelua ja suunnata huomiota samalla kun kamppailemme ruoan ja ahdistuksemme kanssa. Tässä kuten monessa muussakin vaikean asian harjoittelussa auttaa toisto ja turvallinen ympäristö. Jos sinun on vaikea syödä muiden seurassa ja haluat ottaa tämän osa-alueen haltuun, aloita harjoittelu pienin askelin. Kuka voisi olla mahdollisimman turvallinen ystävä/läheinen jonka seurassa tuntuisi mahdollisimman vähän epämukavalta syödä? Entä mistä ateriasta sinun olisi helpointa aloittaa? Lounas, välipala vai päivällinen? Lähde määrätietoisesti harjoittelemaan ja kun tunnet että ahdistus vähenee tietyn aterian ja seuran osalta, siirry astetta haastavampaan tilanteeseen. Ole kuitenkin armollinen itsellesi ja älä pakota tilanteisiin jotka tuntuvat ylivoimaisilta. On tärkeää, että sinulla on mahdollisuus kerätä onnistumisen kokemuksia ja saada lisää varmuutta askel askeleelta. Jos olet turvallisessa ja hyväksyvässä seurassa, mitä jos kertoisit että kyseinen tilanne syömisineen on sinulle vaikea? Joskus asian ääneen sanominen vähentää siihen kohdistuvaa henkistä painetta.

Itselläni on paljon kokemusta tältä osa-alueelta pitkän sairastamisen ja sosiaalisuuteni vuoksi. Sairauden ensivuosina minulle kävi ikään kuin nurinkurisesti niin, että koinkin ulkona syömisen helpompana kuin kotona. Ravintolassa kykenin antamaan itselleni luvan syödä ja usein kävinkin erään hyvän ystäväni kanssa joko kahviloissa tai ruokapaikoissa. Tuolloin turvallinen seura ja lupa syödä toimivat ahdistusta vähentävästi mutta tilanne muuttui myöhemmin. Jossain vaiheessa minulle alkoi olla todella haastavaa olla illalla pois kotoa koska olin luonut tarkat iltarutiinit joita noudatin ahdistusta hallitakseni. Ulkona syömiset tuottivat valtavaa tuskaa ja ahdistusta mutta ajoittain kykeninen osallistumaan iltamenoihin pakotamalla itseni menemään. Voimakas ahdistus oli kuitenkin läsnä ja tavallaan olisin mielummin ollut turvallisesti kotona. Jossakin sairauden vaiheessa tiettyjen aterioitten ulkona syöminen muuttui sujuvaksi. Minulle erityisesti brunssit ja lounaat ulkona syötyinä ovat nykyään hyvin sujuvia, päivälliset taas tosi vaikeita (ja tämä harmittaa!). Olen kuitenkin armollinen itselleni; ei kaikki voi olla helppoa ja jotta ahdistus ei mene överiksi joutuu jostakin nipistämään. Syömistilanteissa olen koko ajan aika tietoinen syömisestäni mutta pystyn hyvin keskittymään keskusteluun ja toiseen ihmiseen. Seura oikeastaan ehkä jopa auttaa minua siirtämään huomiota pois ruoasta ja kun toinen syö rennosti omaa annostansa helpottaa se myös omaa ahdistustani. Mutta koen että juuri seuralla on suuri merkitys asiassa, eli suosittelen ettet menisi syömään millään lailla huonossa tai triggeröivässä seurassa jos se vain on mahdollista etenkin silloin kun haastat itseäsi ja harjoittelet toisten seurassa syömistä!

No miten sitten saada takaisin normaali ja aktiivinen sosiaalinen elämä ja miten sairaus on rajoittanut elämää? Tässäkin kannustan itsensä altistamiseen vähä vähältä. Koska ei sitä sosiaalista elämää saa ellei mene sosiaalisiin tilanteisiin tavalla tai toisella. Lisäksi samalla on hyvä uhmata sairauden sanelemia sääntöjä, tehdä asioita vähä vähältä eri tavoin, harjoitella spontaanisuutta vaikkapa ottamalla ex tempore-kutsu vastaan ja katsomalla mitä siitä seuraa. Ajattelen, että sosiaalisen elämän haltuunotossa vaikuttaa moni asia. Ensinnäkin se miten koet itsesi suhteessa toisiin. Millainen mielialasi on, oletko masentunut vai koetko että olosi on neutraali? Millaisia ihmissuhteita sinulla on? Pystytkö sanomaan mitkä niistä ovat sinulle antoisia ja mitkä kuormittavia? Jos sinulla on ystävinä toisia sairastavia, miten koet heidän seuransa nyt kun pyrit itse aktiivisesti toipumaan?

Jos sinulla on kurja olo itsesi suhteen ja mahdollisesti olet masentunut on erityisen tärkeää että olet lempeä itsellesi etkä pakota mihinkään mikä tuntuu liialliselta. Tärkeää on saada positiivisia kokemuksia ja hyviä muistoja. Kuten seurassa syömisen suhteen myös tässä olisi hyvä miettiä keiden seura toimii milloinkin? Esimerkiksi jos olet huonolla fiiliksellä ja mieliala maassa, kuka voisi olla sellainen ystävä joka ymmärtää tilanteen ja voit olla täysin oma itsesi? Tai jos haluat lähteä iltaa viettämään vauhdikkaammin, kenen seuraan silloin hakeudut? Tai jos haluat jakaa sairauteen liittyvä ajatuksia ja kokemuksia, kenen kanssa se olisi mahdollista? Sinun kannattaa ihan ajatuksella miettiä ihmissuhteitasi ja sitä kenen seura tekee milloinkin sinulle hyvää. Ja jos sinulla on sellaisia ihmissuhteita jotka eivät palvele sinua, jätä ne!

Omalla kohdallani täytyy sanoa että olen joutunut neuvottelemaan ja käymään kauppaa paljon sairauden kanssa jotta olen saanut pidettyä ystävyyssuhteeni ja sosiaalisuuteni. Joskus opiskeluaikana oli ajanjakso jolloin vetäydyin ehkä enemmän syrjään ja keskityin opintoihini ja osa-aikatyöhön mutta muuten kaikki sairastamani vuodet olen kuitenkin ylläpitänyt ystävyyssuhteitani. Mutta kuten totesin, kauppaa käymällä. Esim. sairausvuosina pakkoliikunnan olen aina sovittanut päiväohjelmaan ja muutenkin ehkä juuri kontrolloivuus aikatauluissa on näyttäytynyt ihmissuhteissani. Mitä aktiivisempi sairaus on ollut, sitä vähemmän olen kyennyt heittäytymään tilanteisiin vaan olen halunnut tietää mahdollisimman tarkkaan etukäteen miten mikäkin menee. Varsinkin viime vuosina olen tehnyt lähimmille ystävilleni tiettäväksi sairauteni (toisaalta osalle se on varmaan ollut vuosien varrella ilmiselvääkin). Koen että silti mikään ei ole muuttunut, kukaan ei ole sen vuoksi kääntänyt minulle selkäänsä tai suhtautunut minuun omituisesti.

Muista että sinä olet Sinä, et sairaus! Sinulla on sairaus josta olet toipumassa eikä sitä tarvitse millään lailla hävetä. Joka päivä sinulla on lukuisia mahdollisuuksia haastaa sairautta eri tavoin, käytä ne hyväksesi. Tee asioita eri tavoin, muuta suunnitelmia, anna elämän viedä sinua. Pienistä asioista alkaa muodostumaan uusia kokemuksia ja poikkeuksesta tuleekin normi. Täten sinun on mahdollista muokata elämääsi sinun näköiseksesi.

Tällaisia ajatuksia aihe minussa herättää.


- Vuokko