Itselläni on lähes kahdenkymmenen vuoden syömishäiriötausta. Olen viettänyt vuosia quasi-recovery-vaiheessa (linkki), saavuttanut ajoittain tervettä tasapainoa mutta vajonnut taas uudelleen aktiiviseen syömishäiriöön. Itselleni quasi-recovery on mahdollistanut työn ja ihmissuhteet mutta samalla pitänyt minut sairauden maailmassa esimerkiksi pakkoliikunnan muodossa. En ole ollut vapaa vaikka näennäisesti tilanne on ollut jotenkin hallinnassa. Kun sairastuin 14-vuotiaana oli anoreksia hyvin aggressiivinen ja seuraavat vuodet menivät sumussa ja nälässä enkä edes halunnut parantua. Olin erilaisissa hoidoissa, päiväsairaalassa, sairaalassa, terapiassa... mutta en tavoittanut sisäistä ääntäni. Oikeastaan todellisen paranemismotivaation saavutin vasta kun alkoin olemaan opinnoissani loppusuoralla. Halusin siirtyä työelämään terveemmän kirjoissa. Niin sainkin tilannetta korjattua hyvin ja ehkä voisi sanoa että saavutin quasi-recoveryn tilan. Siitä kuitenkin lopulta retkahdin ja uuvuin ja taas meni puolisen vuotta kunnes pääsin taksisin quasi-tasolle josta taas sitten retkahdin stressin käydessä ylivoimaiseksi.
Your Eatopia-sivuston löysin 2013 syksyllä ja ehkä ensimmäistä kertaa tuntui että saan vastauksia kysymyksiini ja perusteluja asioille. Olin uupunut ja pakkoliikunnan loppuunkuluttama. Luin Gwyneth Olwynin (Your Eatopia-sivuston perustaja) blogikirjoituksia, liityin sivuston keskustelufoorumeille ja olin niin valtavan helpottunut. Annoin itselleni luvan syödä ja paino normalisoituikin nopeaa vauhtia syksyn aikana. Lopulta sitä säikähdin ja seurasi relapsi. Tilanne pysyi kuitenkin suhteellisen hyvällä tasolla ja olin "normaalin kirjoissa", enkä antanut sairauden viedä minua syvemmälle. Tuon relapsin jälkeen on tapahtunut liikettä ylös ja alas ja välillä olen ollut hyvin turhautunut tilanteeseen. Keho voi jo aika hyvin mutta mielen puolella on tehtävää. Toki en voi odottaa mitään pikaratkaisuja vuosikymmeniä kestäneessä tilanteessa.
Uskon, että relapseista oppii joka kerta. Tiedän, että niihin ei pidä jäädä vaan tiedostaa tilanne, olla itselleen myötätuntoinen ja tehdä tarvittavat muutokset (pakkoliikunnan lopettaminen, MM:n minimien syöminen ja aivojen treenaus pois sairauden urilta) jotta toipuminen voi jatkua. Toipuminen ei ole lineaarista vaan aaltoliikettä ja tärkeintä on suunta! Että olet kaikesta huolimatta matkalla eteenpäin. Itselläni on auttanut ns järjen ääni, tietoisuus siitä että vaikka kuinka turvalliselta relapsi aluksi tuntuu, vie se vain syvemmälle suohon, on hengenvaarallinen keino pyrkiä hallitsemaaan ahdistusta ja sieltä täytyy kuitenkin kivuta takaisin ylös joka kerta uudelleen. Olen siis retkahdettuani alkanut mahdollisimman pian tilanteen myönnettyäni syömään enemmän ja vähitellen se on tullut helpommaksi.
Mielestäni on tärkeää pyrkiä tiedostamaan asiat, jotka saattavat triggeröidä sinua ja altistaa relapsille. Itselläni on esimerkiksi juokseminen sellainen jota en hyvin todennäköisesti koskaan enää voi tehdä koska se saa minut herkästi pakkoliikunnan kierteeseen ja vaikuttaa syömisiini. Se on asia joka täytyy vain hyväksyä. Se on yksi asia jonka tiedostaminen auttaa minua turvaamaan terveyttäni. Minun on siedettävä fakta, että ympärilläni ihmiset juoksevat minkä jaloistaan pääsevät mutta se ei tarkoita että minunkin täytyisi niin tehdä. Jokaisella meillä on asioita, jotka eivät meidän tilanteeseemme sovi, on ihmisiä jotka allergian vuoksi joutuvat välttämään tiettyjä ruoka-aineita. Samalla tavalla omaa hyvinvointia on velvollisuus ja oikeus vaalia ja olla altistamatta itseään haitallisille asioille mitä ikinä ne ovatkaan.
Ihanaa sunnuntaita kaikille :)
- Vuokko
Neljääntoista sairausvuoteen sisältyy niin monta relapsia, etten ole niistä perässä pysynyt. Kutsunkin vuosia 2007-2010 mustiksi vuosiksi, koska anoreksia oli silloin kaikkein pahimmillaan eikä mulla juuri ole muistikuvia noista vuosista. Hataria yksittäisiä, mutta siinäpä ne.
Joten tämä mun relapsitarina pohjautuu tähän mun viimeisimpään relapsiin, koska mä nyt tiedostan mikä ajoi mut siihen takaisin. Mitä virheitä tein, mitä jätin tekemättä.
Viime syksynä kun minua uhkasi monielinvaurio (munuaiset olivat pettää hetkenä minä hyvänsä) käännyin siis netin ihmeellisen maailman puoleen tarkoituksena etsiä parantumistietoa. Minulle annettiin Syömishäiriöyksikössä (ja päiväosastolla) ateriasuunnitelma - atsi - jota vihasin ja olen aina vihannut. Tiesin, että jos haluan ylös siitä kuopasta, en voi noudattaa ateriasuunnitelmaa, koska se ei toimi minulla, ei ole koskaan toiminut.
Sitten löysin MinnieMaudin, letsrecover.netin ja Your Eatopian ja päätin kokeilla tätä, koska mitä mä voin hävitäkään? Nopeasti nostin kalorit 3000 kcal ja paino nousi nopeasti, koska olin kuivattanut itseni ihan täysin. Kun minulle iski extreme hunger (linkki!), niin kauhistuin. En tiennyt enkä osannut käsitellä sitä EH:ta ja täysinäisyyden tunnetta vaan oksensin kaiken EH:n aikaiset ruoat. Ahdistus muuttuvasta kehosta oli hirvittävä, tunteiden herääminen oli hirvittävää aikaa ja halusin koko ajan vain lopettaa toipumisen.
Mutta yhtenä päivänä ollessani koirani kanssa kävelyllä kroppani tuntui jämäkämmältä, energisemmältä, ja yllättäen minuun iski halu juosta, joten mä juoksin. Vitsit se tuntui niin hyvältä! Mulle tuli tosi hyvä fiilis, mieliala oli korkealla, hymyilytti ja nauratti ja selän rajut hermokivut hellittivät liikkeessä. Joten mä rupesin hyvin hiljakseltaan rakentamaan pohjakuntoa ja parin kuukauden ajan mun juoksulenkit olivat vain parinkymmenen minuutin mittaisia, ja jolloin hölkkäsin vain pari kolme pätkää ja kävelin loput.
Pätevyyskokemuksia rupesi tulemaan oikein urakalla, sillä mun risainen kroppa pystyi johonkin sellaiseen kuin juoksuun! Olin siis ollut koko kesän ja syksyn tauolla balettitunneista ja tarvitsin edes jotakin liikuntaa pysyäkseni järjissä.
Mä olen hyvin kehollinen henkilö. Tunteeni ovat normatiivistä suurempia ja intensiivisempiä ja tunnen ne koko kehollani voimakkaasti. En ole koskaan ollut hyvä vain olemaan paikoillani, en edes lapsena, jolloin lempileikkini oli hevostallin pito meidän takapihalla :D
Joten nyt löysin erinomaisen ahdistuksen- ja kivunhallintamenetelmän: juoksemisen. Ja jotta mä kehittyisin niin mun piti syödäkin enemmän.
Juoksussa kehityin koko ajan enemmän ja siitä tuli äärettömän tärkeä asia minulle.
Mutta yksi asia mätti, tai oikeastaan kaksi.
En uskaltanut levätä täysin. Totta kai pidin helpompia päiviä, jos olin edellisenä päivänä juossut esim. vitosen. En todellakaan joka päivä juossut vitosen lenkkiä, vaan välissä oli parin kilsan kävely+hölkkälenkkiä, rauhallista hölkkää jne. Mutta puhdasta lepopäivää en uskaltanut itselleni suoda.
Toinen oli se, etten uskaltanut kohdata läheskään kaikkia pelkoruokia. Mä en tiennyt miten niitä kohdataan, mulla ei ollut siihen keinoja. Odotin aina hetkeä, jolloin tunsin olevani valmis ja iskin silloin kynteni helppoon pelkoruokaan, ja taas meni pari-kolme viikkoa, ennen kuin uskalsin kokeilla seuraavaa pelkoruokaa.
Eli mulle jäi paljon ruokarajoitteita, ja kun sitten tulivat touko- ja kesäkuu lämpimine keleineen ja mun ruokahalu katosi ihan täysin, nämä ruokarajoitteet ottivat vallan. Juoksussa sen sijaan edistyin koko ajan enemmän ja enemmän, mutta poikkeuksena parin kuukauden takaiseen (eli akseli marras-huhtikuu -15-16) oli se, että se oli pieni pakko mennä juoksemaan. Enää se ei tuonut yhtä suurta mielihalua eikä se lievittänyt ahdistusta, päin vastoin: se loi ahdistusta ja väsymystä.
Valmistuin tradenomiksi kesäkuussa ja heinäkuussa oli juhlat, joita olin pitkään odottanut ja haaveillut. Mutta sitten koittikin tyhjyys: entäs nyt? Noh, sehän oli kuin tervetuloa -kutsu syömishäiriölle. Tässä tilanteessa sh tarjosi minulle jotakin sisältöä elämään, ja toiseksi sh on selviytymiskeinona ihan selkäytimessä, joten jos jotain pahaa tapahtuu niin mä reagoin siihen aina ensimmäisenä syömishäiriöllä.
Yhtäkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa itkin kun piti lähteä juoksemaan. En olisi halunnut; kroppa oli hyvin väsynyt ja kipeä, jalat painoivat tonnin, sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos. Eli klassinen ylikuntotila. Alkusyksyyn saakka tilanne paheni päivä päivältä myös ruokien suhteen ja luoja ties miten pahaan tilanteeseen olisin ajanut itseni ellei mun kroppa olisi pistänyt stopin. Vasemman jalan jänteet olivat tulehtuneet todella pahasti, ja jänteen ja lihaksen yhtymäkohta hankasi luuta äärimmäisen kivuliaasti. Lääkäri kielsi juoksemisen ehdottomasti, vaikka mä siltikin yritin ottaa pari juoksuaskelta mutta lopetin siihen, koska kipu oli niin kova. Rupesin kävelemään kelloa ja sykemittaria vastaan. Tein intervalleja ja kotona omaa jumppaa, vaikka en olisi yhtään halunnut. Mutta anoreksian ote minusta oli niin raju, etten uskaltanut laittaa kampoihin kunnolla; yritin kyllä mutta kaduin aina katkerasti.
Mulla oli parantumisaikomuksia: kunhan laihdun xx kg alle, niin sitten; aloitan ensi viikolla; mä nyt odotan tän kuun loppuun ja aloitan sitten.. jne.
Mutta viimeinen niitti oli psykologini sanat kokemusasiantuntijan koulutukseen haun epäonnistumisesta.
Syyskuun puolivälissä jouduin tekemään valinnan: onko syömishäiriö mulle tärkeämpi asia kuin haaveilemani kokemusasiantuntijan koulutukseen haku?
Ei. Ei se ollut, ja siltä istumalta mä tein muutoksia. Otin MM:n käyttöön, rupesin hellittämään kävelylenkeistä ja muusta touhotuksesta, ja nyt todellakin syön minimien (klik!) mukaan ja ylikin, en enää jaksa ylläpitää ruokapäiväkirjaa eikä pääni sisällä oleva kalorilaskuri tikitä niin voimakkaasti; välillä se on jopa unessa ;)
Ne kaksi virhettä - pelkoruoat ja lepo - on nyt niitä, jotka mun pitää korjata. Siksi puhun levosta ja pelkoruokien jatkuvasta kohtaamisesta koko ajan, koska parantumistyössä on ensiarvoisen tärkeää kehittää uusia toimivia ajatus- ja käyttäytymismalleja entisten tuhoisten tilalle, ja miten aivoja oikein koulutetaan oppimaan näitä uusia malleja? Altistamalla ja toistamalla. Ensin altistetaan ja sitten toistoa toiston perään.
Nyt minulla menee jo aika hyvin. Kehoni on tottunut saamaan ruokaa ja se vaatii koko ajan enemmän ja enemmän. Viime vuonna tein sen virheen, että oksensin ne ruoat, niin otin opikseni enkä ole oksentanut! Tämä on itselleni mieletön voitto, koska kompensointi laukaisee todella ikävän kierteen rajoituksineen ja ahmintoineen, ja tätä kierrettä voi olla hankala saada poikki.
Mä olen optimistinen tämän parantumisprosessin suhteen: mulla on haave ja tavoite, jotka asettavat myös tietyn paineen mulle pysyä hyvässä kunnossa jaksaakseni käydä koulutus läpi ja toimia kokemusasiantuntijana.
Ja eiköhän se taida olla myös niin, että tämä on nyt se viimeinen kerta, kun löydän itseni tästä tilasta. Haluan todella kovasti auttaa muita ja näyttää mallia omalla esimerkilläni. Haluan kääntää sairauteni mun voimavaraksi, ja näin mä sen voin tehdä :)
Ainoa tilannetta varjostava asia on mun kehon vauriot. Minulla on sydämessä sivuääni ja vuoto mitraaliläpässä, ja maksaan on syntynyt sh:n takia pientä häikkää, ja luusto on todella huono. Minulla on vaikean osteopooroosin myötä syntynyt useita rintarangan nikamamurtumia ja olen lyhentynyt 5 cm niiden takia. Sairastan sh:n lisäksi myös fibromyalgiaa, joka aiheuttaa erilaisia kiputiloja kudoksissa. Apu on säännölliset elämäntavat ja liikunta.
Joten kun myöhemmin tunnen oloni varmaksi, aion kokeilla juoksemista uudelleen ja pitää lepopäiviä.
Poikkeuksena esim. viime syksyyn tunnen itseni vahvemmaksi ja varmemmaksi. Tiedän pystyväni siihen psyykkiseen työhön, koska olen saanut terapiasta todella paljon hyviä apukeinoja, mutta kehoani mun on pakko oppia kuuntelemaan ja kunnioittamaan enemmän; muuten ei mistään tule mitään.
Kuten Vuokko kertoi omassa kokemuksessaan, niin on tärkeää tiedostaa ne triggerit, jotka altistavat relapsille. Jos sinulla on recovery-ig, niin lopeta triggeröivien tilien seuraaminen, se on parasta juuri sinulle. Suosittelen etsimään bodypositive -tilejä ja realcovery -tilejä, joissa oikeasti edetään kohti terveyttä. Hankkiudu eroon sellaisista asioista, jotka pitävät sinua sairaudessa kiinni, esim. farkkuostoksilla ota kokeiltavaksi heti numeroa tai paria isommat farkut ja jätä ne tällä hetkellä sopivat farkut hyllylle. Mitä ruokaan tulee, niin kokeile suosiolla uusia erilaisia ruokia ja vältä omia turvaruokiasi.
Mieti millainen oli se tilanne, kun relapsi tapahtui. Muuttuiko elämäntilanne? Vai oliko syynä heikko itsetunto, jonka takia päätit pudottaa pari kiloa ollaksesi rantakunnossa kesällä? Relapsiin on aina jokin syy, joten relapsit ovat opettavaisia: mitä pitää tehdä tai välttää parantumisvaiheessa, jotta nyt ei päädytä samaan vaan oikeasti parannutaan (tai päästään ns. remissioon (klik!).
Täytyy tiedostaa se fakta, että tietyt asiat eivät koske minua (tai
sinuakaan), ja näitä asioita ovat mm. shitness, dieetit, pikadieetit ja
-laihdutuskuurit, sillä näille mä olen allerginen ja näistä mä
sairastun. Aivan kuten pähkinäallergikko sairastuu syötyään pähkinöitä,
sh-potilas sairastuu laihduttamisesta.Mutta ihan lopuksi vielä: muista, että sinä todellakin ansaitset parantumisen ja terveen elämän ja hyvää, maittavaa (tai vähemmän maittavaa :D) ruokaa, ja sinulla on oikeus lötköttää sohvalla koko päivä katsoen Netflixiä, koska kehosi tekee sillä välin valtavan arvokasta työtä korjaten niitä vaurioita, joita syömishäiriö on aiheuttanut.
Ja sinä todella olet kaiken sen arvoinen! :)
<3: Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja, joissa on manittu BMI- tai painolukemia,ei julkaista, joten ethän mainitse niitä! Riittää, että mainitset olevasi ali-, normaali- tai ylipainoinen.
Kiitos! <3