Miksi pitäisi tavoitella normaalipainoista kehoa?
Joten tämä postaus keskittyy juuri tähän aiheeseen: miksi alipaino ei ole tavoiteltava tila?
Ihan ensiksi pieni tarkennut terminologiaan.
Kun puhun alipainosta tarkoitan sillä subjektiivista alipainoa, eli en puhu BMI:n mukaisesta alipainosta. Mikäli ihminen on luonnostaan alipainoinen BMI:n mukaan (mikä on erittäin harvinaista) niin silloin heille alipaino on ok, koska tämä on heidän setpointinsa.
Mutta valtaosalla ihmisistä setpoint - eli biologinen normaalipaino - sijoittuu BMI 21-27 välille, jolloin alipaino tarkoittaa heille tilaa, jolloin ei olla biologisessa normaalipainossa.
Esimerkiksi itselleni BMI 20 on alipaino, koska se on alle mun setpointin.
No niin, nyt sitten itse aiheeseen: mitä haittaa on alipainosta?
Alipaino vaikuttaa ihmisen terveyteen kokonaisvaltaisesti niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Hormonitoiminnan häiriöiden takia luusto haurastuu ja osteoporoosiin sairastumisen riski on iso etenkin jos kuukautiset eivät toimi normaalisti. Tämä myös vaikuttaa hedelmällisyyteen negatiivisesti ja voi johtaa siihen, ettei ihminen koskaan voi saada omia biologisia lapsia. Mikäli ihminen on alipainoinen raskauden aikana, vaikuttaa se lapsen alentuneeseen syntymäpainoon ja lisää terveysongelmia.
Osteoporoosin esiaste on osteopenia, josta voi vielä toipua normalisoimalla painon ja hormonitoiminnan, mutta osteoporoosista ei voi enää parantua. Monille on määrätty/määrätään pillerit korjaamaan tilannetta, mutta se on kuin avohaavaan laastari: se ei korjaa tilannetta. Luuntiheyteen vaikuttaa hormonitoiminta, ja hormoneja taas tuottaa muun muassa rasvakudos, joka on siis meidän elimistömme tärkein hormoneja tuottava elin! Mikäli siis alipainoiselle määrätään pillerit palauttamaan hormonitoiminta, niin sen sijaan että pureuduttaisiin siihen syyhyn - eli alipainoon ja sen korjaamiseen - annetaan keholle keinotekoisia hormoneja antamaan keinotekoiset kuukautiset. Tilanne on suunnilleen sama kuin kuukautisten saaminen alipainossa, koska kyse ei ole kehon omasta, optimaalisesti toimivasta hormonitoiminnasta, vaan kyse on lähinnä... noh, veren vuotamisesta. Eli vaikka alipainoisella (naispuolisella) ihmisellä tulisi kuukautiset niin se ei tarkoita sitä, että ihminen ovuloi.
Osteoporoosi aiheuttaa usein kompressiomurtumia nikamiin, jolloin ihminen painuu kasaan. Tämä ilmiö nähdään ikäihmisillä mutta näin on käynyt esimerkiksi itselleni.
Alipainossa keho joutuu syömään omia kudoksiaan pysyäkseen hengissä. Lisäksi eri kompensointikeinot rasittavat kehoa vielä lisää. Keho pitää viimeiseen asti kiinni kahdesta asiasta: glukoosista ja kaliumista, ja kun ne rupeavat järkkymään ollaan todella vaarassa. Kaliumin puute (tai liikasaanti) voivat aiheuttaa jopa sydänpysähdyksen varsinkin kun sydänlihas on kärsinyt alipainon takia. Maksa-arvot voivat nousta voimakkaasti, sillä maksa joutuu omasta kudoksestaan muodostamaan riittävästi glukoosia aivoille.
Hermostolliset oireet ovat hyvin yleisiä, esimerkiksi yliherkkyydet aisteissa, näön ja tunnon häiriöt, koordinaatio-ongelmat ja onnettomuusalttius, aivotoiminnan heikkeneminen aivojen kutistumisen takia. Ruoansulatushäiriöt ovat normaalia ja suurelle osalle kehittyy sekundäärisiä intoleransseja, jotka kuitenkin yleensä korjautuvat ravitsemustilan myötä. Elimistön vastustuskyky heikkenee ja riski joutua infektioiden kierteeseen on suuri. Elimistö voi myös kärsiä useista puutostiloista, joista etenkin anemia on todella yleinen, ja lisäksi kilpirauhasen toiminta voi häiriintyä jopa pysyvästi.
Hiusten lähtö on hyvin yleistä ja se tapahtuu oikeastaan ensimmäisenä, koska keho säästää kaikista turhista toiminnoista. Kynnet haurastuvat, iho ohentuu ja vanhenee, ja iholle alkaa kasvaa lanugoa pitämään keho lämpimänä. Mikäli saat haavan, sen parantuminen voi viedä todella pitkään.
Kasvuiässä olevan kasvu hidastuu ja voi pysähtyä jopa kokonaan.
Alipaino myös pistää kehon hätätilaan ja se voi toimia laukaisevana tekijänä eri sairauksiin, esimerkiksi fibromyalgiaan. Myös monet krooniset kiputilat ovat alipainon aiheuttamia.
Alipaino vaikuttaa myös psyykeeseen aiheuttaen unettomuutta, ahdistusta, masennusta ja pakko-oireita päättyen aina persoonallisuuden muutoksiin ja psykoosiin. Suurin osa alipainossa koetuista mielialan muutoksista johtuu aliravitsemuksesta ja poistuvat ravitsemustilan normalisoinnin myötä. Itse tulin todella pakkomielteiseksi tietynlaisista rutiineista, minulla oli paljon pakko-oireita ja todella suutuin, jos en pystynyt niitä toteuttamaan täydellisesti. Kun sain ravitsemustilan ja painon normalisoitua, niin nämä pakko-oireet hävisivät.
Palatakseni vielä noihin kompensaatiokeinoihin ja niiden aiheuttamiin haittoihin, niin muutokset kaliumin ja natriumin pitoisuudessa voivat olla kohtalokkaita. Nesteenpoistolääkkeet, oksentelu, laksatiivit, liikunta, ylenpalttinen nesteen juominen tai juomisen välttäminen vaikuttavat kaikki elektrolyytteihin negatiivisesti ja aiheuttavat elimistön kuivumista. Kuivuminen taas johtaa munuaisten, maksan ja sydämen toimintahäiriöihin, ja esimerkiksi munuaisten pettäminen ja sydänpysähdys eivät ole mitenkään harvinaisia.
Oksentamisen seurauksena hampaiden kiille kuluu pois mahahappojen syövyttämänä tehden hampaat hyvin alttiiksi reikiintymiselle, ientulehdukselle ja jopa hampaiden menetykselle. Laksatiivit ja oksentaminen myös laiskistuttavat suolta, koska suoli ei itse enää pääse töihin.
Toisaalta, alipaino yhdistettynä aliravitsemukseen aiheuttaa ummetusta, koska keho saa niin vähän ruokaa, että suolen toiminta hidastuu jo tästä syystä.
Haluan vielä tuoda sellaisen seikan esille, että toistuva laihduttaminen aiheuttaa setpointin nousua, eli resetoitumista.
Kun ihminen rajoittaa ruokaa ja pudottaa painoa, tämä ei ole keholle hyvä tila; tämä on itse asiassa keholle taistele-tilanne, josta pitää päästä pois mahdollisimman nopeasti takaisin homeostaasiin. Mieli täyttyy ruoan ajattelusta ja mitä enemmän ihminen taistelee kehon viestejä vastaan, sitä vaikeampaa siitä tulee ja lopulta ihminen antaa periksi ja syö. Näin keho kerää äkkiä ruoan varastoon, paino nousee normaaliksi ja itse asiassa vielä vähän yli. Tämä ylimääräinen paino on kehon oma vakuutuskeino tulevaa nälkiintymiskautta varten.
Kun tästä taas ihminen säikähtää ja rupeaa dieetille, niin ensinnäkin painon putoaminen on vähän hankalampaa ja vaatii enemmän töitä, ja paino nousee nopeampaa - ja korkeammalle kuin edellisellä kerralla, ja taas keho säästää pahan päivän varalle lisää extraa,
Näin ollen laihduttaminen ei tee ihmisestä hoikkaa, vaan se on yksi syy ylipainoon. Meidän kehomme on uskomattoman älykäs ja meillä on sisäsyntyinen taito noudattaa kehon viestejä, esimerkiksi syödä intuitiivisesti ja pysyä hyvinvoivana. Syömishäiriön myötä tämä taito voi olla unohduksissa mutta se on mahdollista oppia uudestaan.
Alipaino ei siis ole millään tapaa tavoiteltava asia. Se on vaarallista terveydelle ja psyykeelle, ja se voi aiheuttaa pysyviä vaurioita. Se todella timmi ja hyvännäköinen f(sh)itnessmalli Instagramista? Hän kaatui, mursi lonkkansa ja joutui pyörätuoliin eikä koskaan enää voi viettää samanlaista elämää. Entäs se entinen fitnessmalli, joka sai keskenmenon? Selvisi, ettei hän voi saada omia lapsia.
Omalta kohdaltani voin sanoa esimerkiksi sydämeni ja luuston, sillä itselleni syntyi pitkä Qt-aikasyndrooma sekä sivuääni mitraaliläpän vuodon takia. Luustoni on todella hauras kiitos osteoporoosin, ja jo 9 vuotta sitten syntyi ensimmäiset kompressiomurtumat selkärankaan, yläselkään kyfoosi ja krooniset hermokivut.
Vahinko on se, ettemme tiedä mitä ihon alla tapahtuu. Emme tunne luuston haurastumista, emme tunne sydämen toimintahäiriöitä, emme tunne maksa-arvojen nousua, ennen kuin yhtäkkiä lääkäri toteaa vastaanotolla tilanteen vakavuuden. En ikinä uskonut, että alipaino voisi olla jotenkin muka vaarallista. Pidin itseäni poikkeuksena, jolle ei takuulla käy mitään. Mutta poikkeuksia ei ole olemassa; yksisarvisia ei ole olemassa.
Jos haluaa elää ja saada elämältään jotain muuta kuin jatkuvaa kärsimystä, niin silloin asialle on tehtävä jotain. Hyvä juttu on se, että sinä voit tehdä asialle jotain, sinä voit parantaa itsesi!
Lisää tuosta setpointista täällä; How dieting makes you gain weight, Huffington Post.
Kiitos Heidi,
VastaaPoistaValaiseva teksti, joka pysäyttää.
Toivottavasti moni "säikähtää" ja tekee nyt ryhtiliikkeen ja alkaa syömään kunnolla ja jättää laihduttamisen.
Alipaino ei todellakaan ole hieno asia. Päinvastoin tuottaa pelkkää tuskaa ja murhetta.
Mulle tää blogi on jo antanut niin suuren sykäyksen, että mä olen aloittanut syömään ihan eri traivilla. Elämänmuutoksen paikka.
Ei oikeesti kallisarvoista kroppaansa kannata vaurioittaa ja satuttaa yhtään enempää tai rasittaa mieltänsä funtsimalla koko ajan mitä voi ja saa syödä.
Kun kaikkea saa ja voi syödä, mitä mieli tekee.
Vapautta ja sallivuutta, mielen rauhaa ja tyyneyttä, ilon etsimistä nautinnoista, joihin kuuluu hyvä ruoka suolaset ja makeat joka päivä sekä rentoutuminen.
Ei elämää kenenkään kannata tuhlata jatkuvaan dieetti ja kuureilutouhuihin. Vaan olla tyytyväinen siitä mitä on ja mistä kaikesta voi unelmoida.
Kaikille se ei ole itsestään selvyys, esim.kun istuu pyörätuolissa, on jokin krooninen elinikäinen sairaus, joka rajoittaa tekemästä monia monia asioita ja estää unelmien toteutumista tai on halvaantunut niin, että ei selviä arjesta ilman toisen apua....onhan näitä vakavia juttuja.
Joten ruualla leikkiminen tuntuu siinä kohtaa pahalta, miks me tehdään itselleen tahallaan pahaa?
Ihanaa alkanutta maaliskuuta, kevättä kohti mennään!!
Hieno kommentti sulta. Veit sanat suustani.
PoistaTeksti tosiaan täynnä asiaa.
Ja alempana kirjoittajalle ja muille...kyllä vaan ne makiat sapuskatkin kuuluu elämään nyt ja aina. Ei niitä kannata jättää koskaan. Siihenhän tässä mennään ja pyritään, että opitaan syömään kaikkea ja pitämään ne ruokavaliossamme.
Normaalipainoiset syö kaikkee, ja herkuttelee, kuka useammin kuka harvemmin. Toiset joka päivä. Kaikki normaalia!
Ei meijän tartte mennä mihkään muottiin.
Kysymys,
Onkohan alipainoisilla herkempi riski saada erilaisia luusto- ja lihaskipuja. Esim.iskias, piriformisvaivoja, selkäkipuja, niska-hartiaseudun kipuja?
En osaa antaa lääketieteellisestä näkökulmasta vastausta kysymykseesi mutta esimerkiksi omasta kokemuksesta huomasin sen, että aina alemmassa painossa mulle ainakin tuli luustokipuja. Pahimmat oli lonkat, suoliluut, istuinluut ja häntäluu, jolloin istuminen ja jopa sängyssä makaaminen sattui niin paljon. Olen tästä lääkäreille puhunut ja yksi teoria oli sellainen, että luun ympärillä ei ole tarpeeksi pehmustetta suojaamassa luuta, jolloin varsinkin haurastunut luu aistii enemmän kipua.
PoistaMene ja tiedä tästä mutta tämä olisi ainakin yhdenmukainen omaan kokemukseeni.
Noihin muihin kiputiloihin en osaa ottaa kantaa, mutta pikaisen googlettelun ja ajattelun tuloksena mietin sitä. että onkohan kyseessä sekundäärinen tila? Esimerkiksi juoksijan polvi ja jännevamma olivat itselläni sekundäärisiä rankasta pakkoliikunnasta johtuen, ja vammat paranivat vasta levon myötä.
Mutta noihin selkäkipuihin liittyen tuli vielä sellainen mieleen, että itselläni kyllä alipaino on aina pahentanut kipuja, ja toissa kesänä en pystynyt edes Dooraa kunnolla käyttämään kävelyllä, koska kivut eivät sitä sallineet. Kun sitten sai lihasta luiden päälle, niin kivutkin alkoivat vähän hellittää.
En oikein tiedä, mutta pitää ottaa selvää!
Joo, voi muuten olla just noin, mitä epäilet. Helpommin kipeytyy, kun ei oo lihasta. Luut täräjää herkästi, kun mikään ei suojaa.
PoistaIte oon huomannu,että mitä enemmän mä lenkkeilen, niin alkaa särkeä vasenta pakaraseutua, ja kipu säteilee jalkaa aina nilkkan asti. Todella inhottava syvällä oleva säteilevä särky.
En todella osaa sanoa mikä siinä jalassa on, mutta ehdottomasti sun pitää laittaa lenkkeily tauolle. Sulla on jonkinlaista vammaa nyt kropassa, liekö sitten jänteissä tai lihaksistossa, mutta mitä pitempään sitä rasittaa niin sitä suurempi on sen vamman kroonistumisen riski.
PoistaMä suosittelisin käymään lääkärissä ihan varmuuden vuoksi, ja sitten lepoa.
Voin sanoa omakohtaisen kokemuksen jonkin vamman kroonistumisesta, sillä v. 2012 multa leikattiin vasen polvi ja sen takia toisen lonkan limapussi tulehtui kepeillä konkkaamisesta. Sain siihen kortisonit ja kipulääkkeet, mutta bursa on rasitusvamma ja paranee vain levolla.
En tietenkään ottanut opikseni vaan saikun jälkeen rupesin tanssimaan - ja tulehtui vasemman lonkan bursa. Tästä eteenpäin molempien lonkkien bursat oireilivat vuorotellen, pahimmillaan molemmat yhtäaikaa, ja vaikka niihin piikitettiin kortisonit maksimiannoksilla niin ne jäi päälle. Tanssi ja tanssissa vaadittu aukikierto on ihan myrkkyä mun lonkille mutta silloin kun aktiivisesti tanssin, niin kolme viikkoa kesti treenata ilman bursiittien aktivoitumista. Viikon maltoin pitää lepoa mutta eihän se riittänyt mihinkään.
Nyt lonkat ovat olleet suht rauhalliset, koska en tanssi kovinkaan paljoa mutta enempi juokseminen saa ne vähän oireilemaan, ja tämä kaikki siksi, että mä en malttanut levätä ja hoitaa vammaa alta pois.
Se ei ole kovin hääviä elää kroonisten vammojen kanssa, joten älä sinä tee samaa virhettä vaan hoida jalka ja koko kroppa kuntoon. Sulla on koko loppuelämä aikaa lenkkeillä mutta ne lenkit voivat päättyä todella lyhyeen, jos kroppa ei sitä kestä.
Niin joo oon käyny lekurilla, fyssarissa ja hierojalla hoidattamassa tota kipua.
PoistaSe on piriformis, joka siellä juimii. Sellanen isias-tyyppinen säteilykipu. Ja tosiaan ärsyyntyy kovasta lenkkeilystä, etenkin kovalla alustalla.
Paree välil himmata käppäilyjä.
Kiitos tästä postauksesta! Teillä on älyttömän hyvä blogi, oon selannut kaikki teijän tekstit ylhäältä alas lukien kiinnostuneena! :) itse olen juurikin parantumaan päin syömishäiriöstä, joten tekstinne tuovat tukea ja tietoisuutenne auttavat minua eteenpäin. Kiitos, jatkakaa samaan malliin!
VastaaPoistaOi että, ihana kuulla!
PoistaKiitos paljon, ja tsemppiä! :)
Kiitos, aivan loistava teksti.
VastaaPoistaNiin totta ja paljon asiaa, syvällistä ajattelemisen aihetta. Oikeesti...ei kannata tuhlata elämää tuijottamalla kroppaansa ja hela tiden vaivata päätään mitä on syöny, mitä sitten voi syödä, mitä tääkim sisältää ym.
Menee mielitekojen mukaan ja nauttii elämän tuomista iloista.
Me olemme ihmisinä paljon enemmän kuin meidän ulkokuori. Sisältä lähtee se, että olemme persoonia ja meillä on tunteet ja ajatukset...Sydän paikallaan!!!
Ootte kaikki elämän arvoisia, eikä meidän tarvitse olla täydellisiä!!!! Pitää oppia hyväksymään keskeneräisyys, epätäydellisyys ja puutteellisuus. Kukaan ei tässä maailmassa ole täydellinen. Joten liika,suorittaminen ja päteminen ei oo hyvästä, päinvastoin vie pois ja kuluttaa paljon kaikkea hyvää, mitä voi olla ja on. Turhamaisuus vie meidät tyhjyyteen.
Kiitos Heidi tärkeistä postauksista.
Nyt syömääääään, niin että maha rutajaa.
Mulle lääkäri on sanonut, että osteoporoosistakin on mahdollista vielä parantua ja ainakin saada tilannetta huomattavasti paremmaksi. Luusto vahvistuu keskimäärin 25-vuotiaaksi asti, joten ainakin ennen sitä luukudoksen korjaantuminen on vielä mahdollista. Se vaatii runsaasti kalsiumia ja d-vitamiinia ja myös painon on noustava normaaliksi, jotta juurikin tuo hormonitoiminta on normaalia ja luusto pääsee korjaantumaan. Joten en heittäisi toivoa hukkaan, vaikka osteoporoosi-diagnoosin olisikin saanut! :)
VastaaPoistaOsteoporoottista luustoa voi vahvistaa mutta parantua osteoporoosista ei voi. Osteopenia, joka on osteoporoosin esiaste, taas on mahdollista korjata täysin, mutta osteoporoottinen luusto ei koskaan palaudu entiselleen.
PoistaLuustohan uusiutuu keskimäärin 5-15 vuoden välein, joten esimerkiksi kompressiomurtumat luutuvat viimeistään silloin 15 vuoden päästä mutta kyseessä on kuitenkin pitkä aika :/
Ei tosiaan kirvestä kannata kaivoon heittää vaikka osteoporoosi kehittyisikin, koska luustoa saa vahvistettua ennen kaikkea normalisoimalla painon ja hormonitoiminnan mutta entiselleen luusto ei enää palaa vaan se jää hauraammaksi.
Huippu hyvä ja ajatuksia herättävä teksti. Yes. kuten kaikki tekstit täällä!
VastaaPoistaEihän alipainoisuudesta tosiaankaan ole mitään hyötyä. Monenlaiset riskit erilaisiin vaurioihin kasvaa. Ja monessa tuutissa on kirjoitettu, että alipainoisuus on todellakin hengenvaarallinen tila, ja usein pahempi kuin lievä ylipainoisuus.
Ei laihuudessa kyllä mitään ihannoitavaa ole.
Ajatelkaapa, luut ja nahka, lommoposket, kylmät kädet ja jalat, mustat silmän aluset, sisäelinvaurioita ja oireita, sydänoireita, aivotoiminnan häiriöitä, jaksamisongelmia, heikkoutta..ym.ym.ym.
miltä oikeesti näyttää anorektinen ihminen. Aivan kamalaa, kun on katsonut peilistä ja valokuvista itseään...valkea kuin kalkkilaivan kapteeni, vaatteet eivät näytä yhtään miltään luiperon vartalon päällä, ne vain roikkuu kuin hengarissa.
Sama vaate normaalivartaloisen naisen yllä on upea ja hyvin istuva. Naiselliset muodot tulevat esiin ja vaate tuo kantajansa esiin positiivisella tavalla.
Nälkiintynyt ja aliravittu ihminen on surullisen ja apaattisen näköinen paketti. Eipä juuri väriä kasvoissa ole.
Minkähän vuoksi sitä ei laihduttaessaan itseään kaikkea tulle ajatelleeksi? No se on liene ollut jotain huomioinhakuisuutta, kapinointia, sekä pyrkimys vaan olemaan laiha ja näyttämään, että pystyy olemaan syömättä ja voimaan hyvin. Ajattelematta mitä vakavia seurauksia se kullekin aiheuttaa. Toisille vähemmän toisille enemmän.
Positiivisin mielin siis kohti normaalipainoa ja tsempaten itseään syömään ja nauttimaan..pitäen tavoitteen mielessä.
:)
Tiedätkö, mä olen huomannut saman kun on omia kuviaan katsonut! Ei sitä silloin tajunnut näyttävänsä kuin keskitysleiriltä karanneelta mutta ai saakeli...
PoistaSitten kun katsoin vielä videoita itsestäni niin se zombimainen, puolikuollut olemus veti melkein ihokarvat pystyyn.
Syy siihen miksi itseään ei pysty aliravittuna näkemään realistisesti johtuu aivojen aliravitsemuksesta. Kun ihminen on aliravittu ja katsoo peiliin, niin silmät kyllä näkevät peilikuvan mutta se tietty aivojen osa ei pysty käsittelemään informaatiota oikein, koska siellä ei hermosolut kirjaimellisesti toimi.
Itse asiassa tämä aivojen nälkiintyminen ja osan toiminnan lakkaaminen on myös syy siihen miksi antidepressantit eivät toimi anorektikoilla. Nälkiintymisen takia välittäjäaineiden tuotanto on heikkoa, joten ei siis edes ole mitään sellaista mihin antidepressantit voisivat vaikuttaa. Vähän kuin yrittäisit sytyttää takkaan tulta, mutta takassa ei ole puita.
Pitääkin etsiä aiheesta lisää kirjallisuutta, koska mua jäi nyt ärsyttämään aukot mun tietoisuudessa :D
Miksköhän sitä laihuutta sitten niin ihannodaan ja sitä olotilaa tavoitellaan..vaikka vaarat tiedetään?
VastaaPoistaTuli tuossa mieleen, kun välillä näkee kuvia jostain julkkiksesta, amerikan diivoista ym. jotka jo muutenkin on ollu suht hoikkia, ja sitten ovat laihtuneet, niin kyllä ne vaan on muuttuneet kamalan näkösiksi.
Luut vaan töröttää eri puolilta kehoa, iho on tosi harmaa, vaatteet roikkuu rumasti päällä, silmät pullistuu kasvoista ym. Siinä tavallaan samaistuu siihen, miltä itsekin näyttää, kun on laihduttanut itsensä ihan kuikeloksi. Ja pohtii myös sitä, että näin varmasti muut ajattelevat minusta. "että onpa siinä kyllä ruipelo nainen, katso nyt sen käsiä ja jalkoja, mitkä tikut ja eihän sillä ole takapuoltakaan ym.ym." "Toi on varmaan jotenkin sairas."
Ja onhan se myönnettävä, ei se kyllä mitään kaunista katsottavaa ole, kun on todella todella laiha ja luut vaan joka paikassa näkyy.Että kyllä meitin vaan kandeis ihannoida normaali muodokasta naisvartaloa, jos nyt muotoja on pakko toljata.
Ja se, että nyt alkaa tavoitella sitä normaalia vartaloa tikun sijasta, niin on tehtävä samalla mielenhallinnan kanssa töitä, että hyväksyy itsensä ja muuttuvan kehon ja luottaa siihen. Ruoka on mun lääke ja sitä mun on saatava tietyin väliajoin.
Ja mun himo on syödä ja tavoite aina lisätä joka kerta enemmän ja enemmän ruokaa, että vatsalaukku venyy.
Te kirjoittelittekin toisessa paikassa himoista, ja mua himotuttaa sen lisäks, että ylipäätään syöminen ja halu syödä hyvää ruokaa, niin kaikki ihana makea. Kertooko se jostain, joku puute ym.?
Tänäänkin ostin kaupasta erilaisia suklaapatukoita, jäätelöä, paistopisteen pullia (myös jemmaan, en syö kerralla). Sit mulla on kotona paria erilaista kakkua pakkasessa, kun tässä taannoin synttäreiltä jäi. No niitä aina eri päivinä oon nautiskellu. Kai normaalia ja hyväksyttävää, ettei soimaa itseään, jos joka päivä syö erilaisia makeita leipomuksia ja nameja. Vaikka muut ei syö?
Jeps, mukavaa viikonloppua.
Kauneusihanteet ovat muuttuneet aika radikaalisti viime vuosisadan aikana, ja vielä radikaalimmin muutaman viime vuosikymmenen aikana. Oli Marilyn Monroe ja muodokkaat naiset, sitten tuli Twiggy, joka taisi muuttaa sen kauneusihanteen tai ainakin antoi sille pohjan. 90-luvulla tuli Kate Moss ja se heroinchic, ja vaikka nyt ihaillaan terveempää lookia ja julistetaan strong is the new skinny, niin eipä luonnollinen, normaali terve keho ole edelleenkään muodissa.
PoistaLuin itse asiassa viikko sitten lehdestä, että nyt on mennyt se Kardashians-butt pois muodista ja nyt on lihaksikkaat reidet, pieni takapuoli ja vahva core trendikästä. On siinä taas shitnessharrastajille ohjelman muutos, kun treeni saa mennä kirjaimellisesti reisille...
Mutta kysymykseen miksi laihuutta tavoitellaan, niin mä veikkaan monella olevan syynä jokin sairaus, esimerkiksi syömishäiriö. Iso osa kokee myös kehoon kohdistuvan rääkkäyksen tunteensäätelynä, esimerkiksi puretaan työstressiä lenkkipolulla ja raivotaan sille suklaapatukalle sen pahuudesta.
Syyt tähän ovat niin moninaiset mutta mä en oikein usko siihen, että oikeasti terve ja itseensä tyytyväinen ihminen yhtäkkiä vaan haluaa laihduttaa alipainoiseksi, kyllä siellä on aina joku taustalla.
Tuosta ruoan himosta sellainen, että kyllä mielihalut kertoo kehon puutostiloista mutta toipumisen alussa (ja vielä keskivaiheillakin) himot ovat lähes aina hiilari- ja rasvapitoisia ruokia kohtaan johtuen niin monesta asiasta, muun muassa alhaisesta leptiinin tasosta. Joten jos ihan tarkkoja ollaan, niin keholla ei ole puutotilaa suklaasta tai nallekarkeista, vaan hiilihydraateista, jotka on meidän pääasiallista polttoainetta. Mutta esimerkiksi sokeri on hiilihydraatti ja nopea sellainen, ja se sattuu olemaan loistavaa lääkettä syömishäiriöiselle myös psyyken kannalta eikä mikään ihme, koska ne nallekarkithan on ollut kiellettyjä todella pitkään.
Eli on vain hyvin luonnollista himoita kaikkea hyvää, ennen kiellettyä ruokaa, koska ne myös sisältää niitä kahta ravintoainetta, jotka on toipumisessa kaikkein tärkeimmät: hiilareita ja rasvoja.
Se on ok ja hyväksyttävää syödä näin joka päivä ja vaikka joka aterialla. Muut eivät koe sitä tarvetta syödä, koska heillä ei ole keho kärsinyt nälkiintymisestä ja heillä on energiat balanssissa. Se on heille normaali tila, ja pikkuhiljaa säkin tulet pääsemään samankaltaiseen tilaan käymällä läpi sen mitä sä nyt käyt läpi :)
Joo himot säilyy normipainoisenakin, mutta muuttavat tosiaan muotojaan.
PoistaEi ehkä joka päivä syökään sitä lempparikakkua tai jädee.
Mutta voi syödä jos mieli tekee.
Mun on pakko sanoo, kuten täällä on kirjoitettukin siitä, että mikään ruoka ei pidä olla kiellettyä ja ns. epäterveelliseksi luokiteltua, niin näin se on!
Mul on esim. rautasessa kunnossa olevat isovanhemmat, joiden ruokavalio on ollut se ns. sekasyöjä lihat,kalat,kasvikset ym. ja voita, makeita ja suolasia tasapainoisessa suhteessa joka päivä. Esim. aina iltapäivän kahveella he ovat nauttineet pullakahvit. Tai niin kauan kun mummi jaksoi itse leipoa, niin milloin mitäkin kakkua, piirakkaa, pullaa..mutta nyt ostavat valmiina.
Ja ovat olleet normipainoisia, sopusuhtaisia läpi elämän. Tyytyväisiä itseensä ja elämään, eivät koskaan laihduttaneet. Perusliikuntaa, ei mitään himoilua ja pakkobuustia. Ja tosiaan terveitä ja hyvinvoivia, asuvat kotonaan ja ikää kohta 90v.
Niin, että tasapainoinen elämä ja positiivinen ajattelu ehkä enemmän vaikuttaa meidän mieleen ja siihen, miten me suhtaudumme itseemme ja onko meillä tarve laihduttaa (vaikkei tarttis) vai ei, kun se että mitä tässä nyt syödään ja kuinka paljon.
Rennompi ote elämään ja syömiseen. Sitä me tarvitaan. Pitäisi keskittyä muuhun kun peilikuvaan. Ei niitä muotoja koko ajan tarvitse tuijottaa ja vahdata. Pitäis nauttia ihan muista asioista, kun siitä miltä näyttää.
Kun katsoo peilistä, niin katsotaan ihanaa minäämme ja sitä, että mitenkäs nyt tän tukkani tänään laitan tai että onkos ne meikit nyt kohdillaan ym.
Keskitytään positiivisiin ja myönteisiin, hyviin asioihin.
Sitä sopii miettiä tätä laihuuden ihannointitekstiä ym. siihen liittyviä asioita lukiessaan, että onko mielummin terve ja vaikka vähän ylipainoinenkin (ei läheskään kaikista edes tule ylipainoisia vaikka söis kuinka ja mitä) kun sairas, terveyden menettänyt omien typerien toilailuittensa takia, kun ei ole syönyt ja nyt sitten makaa letkuissa teholla ym. eikä voi nauttia elämän ihanista jutuista.
Mä oon nyt ainakin tässä havahtunu siihen, että ei tässä laihduttamisessa ja vartalon muotojen tuijottamisessa ole mitään järkeä. Hei miks kärvistellä, kun voi nauttia ja olla hyvällä tuulella, kun syö ja jaksaa puuhastella. Laihassa, sairaammassa kunnossa mä en ainakaan jaksanut keskittyä yhtään mihkään eikä mikään huvittanut paitsi se, että tavoitteli laihuutta ja pieniä painolukemia...syömällä olemattomia ja liikkumalla koko ajan. Elämässä ei ollut kyllä iloa.
Nyt mä olen sitä taas pikku hiljaa alkanut löytämään ja vähennän myös stressin määrää.
Minkälaisia kipuja sinulla on osteoporoosin takia ja kuinka niitä voi helpottaa? Itselläni on osteoporoosi ja nyt on pidempään vaivannut vihlova ja välillä hengensalpaava alaselkäkipu joka säteilee jalkaan. Minua pelottaa osteoporoosin seuraukset ja toivon, että sen kanssa voisi elää siedettävää elämää... Olen 34 vuotias.
VastaaPoistaPahin on selän hermokivut.
PoistaMulla osteoporoosi on aiheuttanut kompressiomurtumia selkärankaan, eli nikamat ovat luhistuneet ja painuneet kasaan. Liekö tämä sitten jotenkin provosoi alueen lihaksia painamaan hermoja, en tiedä, mutta polttavat hermokivut on säännöllinen seuralainen. Kun tilanne oli todella paha en pystynyt edes seisomaan paria minuuttia, koska selässä ei ollut voimaa ja kivut olivat liian kovat. Istuminen on nykyisin kaikkein pahin triggeri ja selkä tykkää erilaisista kiertoliikkeistä, ja ennemmin makaamisesta kuin istumisesta.
Lonkat särkee usein nukkuessa (nukun kyljelläni) ja kipu herättää vaihtamaan asentoa. Fyysisesti huonommassa kunnossa kivut olivat niin kovia, että jouduin miettimään kannattaako kerätä rohkeutta asennon vaihtoon vai onko vaan parempi sietää sitä kipua. Välillä tuntui siltä kuin luu olisi puutunut, mutta onneksi nämä yölliset kivut ovat jo vähentyneet.
Oletko sä hoidon piirissä tai oletko puhunut lääkärille tästä sun kipuproblematiikasta? Kyllä osteoporoosin kanssa pystyy elämään ihan hyvääkin elämää sillä omilla elämäntavoillaan siihen voi vaikuttaa. Painon normalisointi ja normaalina pitäminen, samoin hormonitoiminnan, ja runsaasti kalkkia ja D-vitaa sisältäviä ruokia ja luustoystävällistä liikuntaa.
Muutamia vuosia sitten mulle tehtiin luuntiheysmittaus, jolloin selkäranka oli 1,5% ja lonkat olivat 8% parempia arvoiltaan, mutta pelkään arvojen huonontuneen parin viime vuoden sisällä. Onneksi seuraava mittaus on vain parin viikon päästä, joten saa siihenkin vähän selvyyttä.
Kipuja lievittämään mulla on sekä kipulääkitys että kipukynnystä nostava lääkitys mutta soppaa sotkee vielä entisestään fibro ja sen jatkuvat kivut ympäri kroppaa. Tässä on kokemuksen myötä oppinut eri keinot lievittää eri kipuja.
Mutta jos et ole vielä lääkärille puhunut noista kivuista, niin kannattaa tehdä se nyt.
Huippu hyvä, ihan paras blogi, mitä ite oon tutkinu ja lueskellu.
PoistaSiis niin, eihän mulla riitä sanat kehumaan tätä, mitä täältä saa ja mitä tää antaa. Ei oo syömishäiriön tukemiseksi parempaa tukea. Rohkeus on kasvanut tän myötä ihan älyttömästi, kun oon lueskellu näitä kirjotuksia.
Kiiitos suuresti.
Olen ollut hoidon piirissä, en enää, ja selkäkivuista olen puhunut vain terveyskeskuksen lääkärin kanssa, vaikka se liittyisikin syömishäiriön seurauksiin... Olen ajatellut taas soitella sinne terveyskeskukseen ja kertoa pahentuneista kivuista, täytyy taas mainita että on se ostoporoosi.
PoistaMiten sulla muuten selvitettiin kipujen syy? Oliko röntgen tai magneettikuvaus?
PoistaMagneetilla ja CT:llä löydettiin nikamaluhistumat ja samalla poissuljettiin selkärankareuma. Fibromyalgia todettiin oirekuvan ja triggerpisteiden perusteella.
PoistaOtettiinko ne sinulla kun valitit selkäsärkyjä? Terveyskeskuksessa on sanottu aina et ei mitään hätää niin kauan ku selkäkipuun ei liity esim. pidätysvaikeuksia tms... Vaikka olen sanonut osteoporoosista. :(
PoistaMun muistin mukaan ne nikamamurtumat löydettiin vahingossa. Mursin oikean olkapään kolmeen osaan kun tipahdin sängystä ja samaan aikaan rupesin saamaan epilepsiakohtauksia SHK:n syöttämien lääkemäärien takia, joten Oulussa otettiin magneetteja ja CT-kuvia näistä syistä ja samalla löydettiin nikamamurtumat.
PoistaMulla selkäkipu on aina paikallistunut tiettyyn kohtaan rintarangassa ja ne murtuneet nikamat ovat kipeitä koskettaa ja ne ovat myös ulkonevat. Mutta mulla on myös alaselässä kipua, koska alaselkä on tosi liikkuva eikä mulla vieläkään ole syvät tukilihakset tarpeeksi vahvat tukemaan selkää.
Eli mikäli se kipu paikallistuu tiettyyn kohtaan selässä eikä se kipu välillä poistu, ja mikäli huomaat rankaan tulevan jotain muutoksia (esim. ryhti alkaa painumaan kasaan) niin silloin viimeistään on päästävä tarkempiin tutkimuksiin just noiden kompressiomurtumien selvittämiseksi. Ne ovat todella yleisiä osteoporoosia sairastavilla ja ne on myös tosi ikäviä :/
Heip,
VastaaPoistaHyvä blogi, kiitos siitä! kuten täällä moni muukin kehunut.
Saa tukea ja vinkkejä sh-taisteluun.
Mutta mua ihmetyttää, miks toisia kiitetään ja toisille ei annetta edes kiitosta, kun kirjoittavat uskomattomia kirjoituksia tai vain antavat esim.kiitosta ja kehuja tästä blogista?
Pieniä sanoja, mutta merkitsee paljon:)
Ihan tiedätkö siksi, että mä saan kymmeniä kommentteja päivässä pelkästään tähän blogiin, joten mulla ei yksinkertaisesti aika ja resurssit riitä vastata ihan jokaikiseen kommenttiin.
PoistaMä luen ihan kaikki kommentit ja julkaisen ne, mutta vastaan ensisijaisesti kommentteihin, joissa kysytään jotain.
Olen selittänyt tilanteen muun muassa Vuokon jäähyväispostauksessa ja sivulla Keitä me ollaan, ja myös yhdessä kommenttiketjussa on puhuttu samasta aiheesta.
Eli kyse ei ole mistään sen kummemmasta kuin ajan ja resurssien puutteesta, sillä teen vertaistukitöitä muuallakin somessa ja lisäksi mulla on myös muutakin elämää ja oma toipumisprosessi, joten on vaan pakko priorisoida :)
Hei, kysyn ihan epäoleellista, mutta uteliaisuuttani kiinnostaa tietää, mistä ihmeestä tuo kellon aika tuohon oman kommentin lähetysaikaan tulee, kun sehän on ihan ihmeellinen, ei se mitä kello oikeasti on?
VastaaPoistaMukavaa viikonloppua!:)
Mä olen sitä kans ihmetellyt mutta nyt kun rupesin katsomaan missä vika oli, niin mullahan oli ihan väärä aikavyöhyke valittuna, -10 tuntia! :D
PoistaKiitos tästä, toivottavasti tää nyt tulee oikein! :D
Heippa,
VastaaPoistaTuohon peilistä tuijottamiseen, että kun olen katsellut itseäni peilistä kotona se näyttää ikään kuin erilaiselta kun sitten katson itseäni peilistä esim. kaupassa. Ohimennen kävellessäni vaateosastolla tai sitten ihan jos menen sovituskoppiin.
Tiedättekö mulle on ainakin kirkastunut mun kropan liika laihuus, kun olen katsonut itseäni uimahalleissa/kylpylöissä tai kauppojen peileistä. Kaveri näyttää hyvältä ja vaatteet hänen päällä sopii ihanasti. Niin naisellinen ja tyylikäs ym.
Mutta itse näyttää kukkakepiltä, lakastuneelta haavan lehdeltä, jonka päällä vaate kun vaate vaan roikkuu ja tai jos on sopiva/piukee vaate, niin korostaa tikkumaisia käsiä ja jalkoja. Ei hyvä ei.
Joskus tekisi mieli ostaa tyköistuvia vaatteita, kun näkee jonkun toisen päällä mageet kledjut. Mutta sitten tulee se tosia asia vastaan, että korostan niillä luihua olemustani. Siis parempi pukeutua hieman löysempiin vaatteisiin, jossa muodot eivät niin näy.
Niin..Kotona itseään peilistä katsoessa sitten näen kyllä luisevan vartaloni, mutta se ei häiritse läheskään niin paljon. Outoa.?!
Mutta se on kyllä totta mitä joku jossain totesi, että ei liikaa kannattaisi katsella itseään peilistä eikä käydä puntarissa. Mitä hyötyä siitä on? Mitä se antaa? Mitä väliä sillä on? Me tosiaan ollaan erilaisia, ja jo se tekee, että me näytetään ja painetaan eri verran. Ihan turhaahan se vertailu on vaikka sitä tyhmänä tekeekin.
On tää kummaa. huh,huh.
Niin ja meidän aineenvaihdunta, kulutus, energiatarvekin on erilaista eri päivinä ja aikoina. Esim. mulla täs kerran katottiin mun kehoanalyysiasioita ja mulla oli niin vilkas aineenvaihdunta, joka vastasi teini-ikäisen nuoren aineenvaihduntaa. Mittaaja totesikin, että ilmankos olet noin hoikkanen, eikö suhun tartu mikään eli ns."läpipasko"-mikä menee sisään tulee uloskin.
Osa totta osa ei. Koska eihän mulla olis ollu koskaan tarvetta laihduttaa, olen ollut hoikka aina. Mutta sitten kun aloin sen kanssa vehtaamaan, niin entisestään kuihduin. Ja syödä saan paljon, mutta myös kulutan paljon. Liikuntaa pitäskin himmailla, koska se imee osansa energioistani. Vaikka se on helpommin sanottu kuin tehty, kun sitä koiran kanssakin tekee pitkiä lenkkejä ja työ on seisomista ja erilaista käppäilyä pitkin poikin.
No nyt viikonloppua rennoin mielin viettelen, pizzaa, suklaata,juustokakkua, siideriä, mitä vielä - kaikkea hyvää sapuskaa ja elokuvia.
Vertailu on kyllä syvältä tässä sairaudessa (no mikä nyt syömishäiriössä ei olisi :D ). Esim tästäkin kommentista aloin vertailun. Itse en todellakaan näytä riutuneelta kukkakepiltä. Alipainoa on mutta ei mitenkään PALJON. Siksi onkin ihan hirveän vaikea sallia itsellen parantuminen, koska se sairaus ei näy ulospäin niin voimakkaasti. Tavallaan olen "kateellinen" niille kenellä on paljon painon korjattavaa, koska se överisyöminen on ikään kuin sallittavaa myös ulkopuolisin silmin...vaikka järjellä tiedän, ettei pahassa alipainossa ole mitään kadehdittavaa ja että aliravitsemustila on aina vakavaa oli sitä alipainoa minkä verran tahansa..eikö?
PoistaMä oon kans huomannut saman, että kotona peilikuva näyttää jotenkin erilaiselta kuin vaikka just vaatekaupassa. Luulin joskus että ne peilit jotenkin vääristää ja saa ihmisen näyttämään laihemmalta, mutta kun kysyin kaverilta, onko se samaa mieltä, niin se sanoi ettei se huomaa peilissä mitään outoa:D En siltikään ymmärrä, mistä voi johtua, että kotipeilissä en näytä niin kamalan laihalta, vaikka kaikki luut näkyykin.
PoistaOlen kokenut samaa mitä te olette tässä tuoneet ilmi ja mä mietin mistä se johtuu. Mitään tieteellistä selitystä tälle en osaa sanoa, joten liittyisikö se jotenkin assosiaatioon? Sitä on niin tottunut peilaamaan kotona peilin edessä, tuijottamaan niitä virheitä eikä näe itseään realistisesti. Kun sitten menee johonkin uuteen paikkaan peilaamaan, johon taas ei liity tuota samaa tilannetta, niin itsensä näkeekin oikein.
PoistaEn tiedä yhtään, tämä on puhtaasti mun oma teoria! :D
Anonyymi 5. maaliskuuta 2017 klo 9.13:
PoistaAlipaino on aina suhteellinen käsite, aivan kuin normaali- ja ylipainokin. Voit olla BMI:n mukaan normaalipainoinen ja "terve" mutta silti voit olla pahastikin alipainoinen. Ei sun paino määritä sun kärsimystä eikä se määritä sun oikeutta parantua.
Sulla on oikeus parantua ja sulla on oikeus siihen överisyömiseen siksi, että sä olet sairas, alipainoinen ja aliravittu.
Jos sä tarvitset siihen validaatiota, niin sen antaa sun kroppa.
Kuulostas minustakin aika osuvalta perustelulta. Se just, että tuijottaa itseään tutusta peilistä, tutussa paikassa, niin tottuu näkemäänsä eikä näe itseään mitenkään liian laihana. Realistusuus katoaa.
PoistaKaupalla ym.peileissä sitä tosiaan katsoo itseään ehkä myös sillä silmällä, mitä toivoisi näkevänsä eli kauniin muodokkaan naisen, jolla väriä kasvoissa. Mutta näkeekin kalpean haavanlehden. Ja ehkä myös tekee sitä tuomittua vertailuakin ainakin mielessään. Tosin tässä kohtaa se on hyväksyttävää, kun ja jos havahtuukin siihen, että näyttää omastakin mielestään aivan liian laihalta!!
Just niin Heidi,
PoistaVertailu ja kaikki mitä sh aiheuttaa on niiiiin syvältä kun vaan voi olla.
Hitot.mikä sairaus.mieli ja kroppa samassa suossa. Mutta sieltä pitää vaan nousta, ettei uppoa ja siks on syötävä ja opittava hyväksymään ittensä vertailematta muihin väärällä tavalla.
Jännä juttu nuo sekundaariset intoleranssit. En ole muualta kuullutkaan niistä kuin täältä enkä googlaamallakaan ole löytänyt mitään? Itselläni alkoi pari vuotta sitten äkisti kananmuna aiheuttaa allergiaoireita. Siis ihan aikuisiällä. Käytännössä sellaista ei ilmeisesti tapahdu. Välillä olen yrittänyt siedättää itseäni, mutta oireet tuntuvat niin inhottavilta, että ehkä on parempi olla ilman..?
VastaaPoistaTiedätkö, mulle kans nämä sekundääriset intoleranssit ovat olleet uusi juttu ja luin niistä tuolta letsrecoverista.
PoistaTällä tarkoitetaan lähinnä sitä, että syömishäiriön (tai nälkiintymisen) seurauksena syntyy erilaisia yliherkkyystiloja, jotka kuitenkin parantuvat ravitsemustilan normalisoinnin myötä. Tämä siis johtuu siitä, että nälkiintymisen takia elimistö ei pysty tuottamaan normaalisti ruoansulatusentsyymejä, jotka ovat olennaisia ruoan sulamisen kannalta. Ruoka siis sulaa huonosti ja aiheuttaa erilaisia yliherkkyysoireita, ja näitä voidaa helpottaa suun kautta otettavilla ruoansulatusentsyymivalmisteilla (mm. Enzymedicalla on todella kattava ja tuju valikoima näitä).
Tietenkään tällä ei voida sulkea pois mitään pysyviä yliherkkyyksiä ja mahdollisesti allergioita, joten mikäli sulle esimerkiksi tuo kananmuna aiheuttaa ihan jo haittaavaa vaivaa, niin silloin sitä on tietenkin parempi välttää. Muuten voi yrittää siedättää itseään sille, eli kuuntele kroppaasi.
Jes,
VastaaPoistaNo nyt tuli vahvistus sitten sille, miten itsekin olen reagoinut johonkin ruokaan!!
Ja sehän on selvä, että pitää vaan syödä ja syödä, niin kyllä se kroppa alkaa sitten ruokaa sulattaa. Nälkiintyminen on tosiaan kuihduttanut meitä, joten onhan se suolisto ymmällään ja sekaisin, ennen kun alkaa taas saada pöperöö ja tottua siihen.
Eli joo mulla ei ole ennen ollut mitään allergioita, mutta tosiaan aikuisiällä yht'äkkiä sain kummia oireita joistain hedelmistä, chilistä,tuoreesta paprikasta, tofusta.
Allergiatestien ym.tutkimusten mukaan en ole allerginen, kuin eri siitepölyille ja soijapapulle eli tofusta saan anafylaktisen reagtion.
Joten mulle lääkäreissä on juurikin sanottu tuota, mistä Heidi mainitsitkin, että siedätetään / altistetaan vaan itseään pikku hiljaa ko.tuotteille. Niin kyllä niitä alkaa taas sietämään.
Ainut on tosiaan se, jos jostain saa hengenahdistusta ym.niin ei tietenkään yksin ala niitä testailemaan, vaan käy altistuksissa valvotusti sairaalalla ym.
Mulla on yks kaveri, joka esim.oli yliherkkä just kananmunalle ja maidolle...ja siedätyksen ja alistuksen avulla alkoi niitä sietämään ja enää ei mitään oireita.
Ite kans pyrin esim.ny ton paprikan kans testailla...
Ja tosiaan lekuris sanovat tosta siedätyksestä, että se on se mihin kaikkien kanssa pyritään eikä se, että tuotteita vältetään.
Syödä kyllä pitää ja rohkeesti, että kroppa vahvistuu ja oppii hyväksymään itsensä ja oman peilikuvansa! Mukavampi olla terve kuin sairaalloinen anorektikko.
Sillä sairaalle iskee helposti myös kaikkia muitakin lisäsairauksia, puutostiloja, korjaamattomia vaurioita.
VastaaPoistaSiis mä mietin näitä tekstejä ja kirjoituksia,ajatuksia pelkoruuista ja mikä ketäkin pelottaa...
On se jännä juttu,miten ne pelot kahlitsee ja vaivaa monen päätä, vaikka jo tiedostaa, että syötävä vaan ois ja kaikkee, eikä pitäs välittää mitä syö, millon ja kuinka paljon. Kun sehän se on se lääke, että voi parantua ja saada niin mielen kun kropan kuntoon. Ettei tapahdu mitään vakavia seurauksia.
Että Miksköhän tätä sairautta monikaan ei sit ota tarpeeks vakavasti ja ymmärrä sen vakavuutta ja ryhdy muutokseen, alkais syömään ja rohkeest vaan kaikkee?!
Ettei sekään pysäytä ja pelästytä sh-ihmistä, kun kuulee, mitä seurauksia toisille on tullu ja mitä vakavimmillaan oikeesti voi tapahtua?
Että miks sitä ei sitten ala vaan mättämään kaikkee rasvasta ym.
Että mitä ihmiselle itselleen pitää tapahtua, mitä sen pitää kohdata ym. että tapahtuu se havahtuminen siihen, että tajuu, että ei laihduttamisessa ja ruokien välttelyssä oo mitään järkee! ??
:)
Loistavaa pohdiskelua!
PoistaMitä itse mietin tuota kysymystäsi miksei ihmiset (tai sairastuneet) ota tätä vakavasti, niin mun veikkaus asiaan on sairauden tunne. Tämä sairaus etenee tietyllä tapaa. Sairauden alkamisen jälkeen on se kuherrusvaihe, jolloin koko sairaus tuntuu niin ihanalta ja jännittävältä ja mielenkiintoiselta. Kuherrusvaiheen jälkeen tulee kärsimysvaihe, tämän jälkeen pieni toive muutoksesta, sitten muutosten tekeminen ja lopulta paraneminen/remissio.
Sairaudentunnon puuttuminen voi viedä tosi pitkään tai omasta tilastaan tiedostaa vain osan tai aktiivisesti välttää kohtaamasta tilannetta. Kärsimysvaiheessa sh on jo niin syvällä, että se ei enää tunnu hyvältä mutta siltikään ei uskalla tehdä mitään. Voi ehkä tiedostaa, että jotain pitäisi tehdä jossain vaiheessa, mutta sen kohtaaminen tai edes ajattelu sattuu niin paljon, että on helpompaa jatkaa samaa rataa. Ei vaan uskalla.
Eli se riippuu siis pitkälti yksilön sairauden vaiheesta. Kuherrusvaihehan on niin mukava, ettei silloin ole mitään syytä tehdä muutoksia, koska se tunne laihtumisesta ja ruoan rajoittamisesta on niin pirun kiherryttävä! Jos vielä sattuu tiedostamaan oman tilanteensa, niin se tuo peliin sitä kielletyn hedelmän makua: ettepä tiedä mitä mä teen, ja niin edelleen.
Tällaisen mielenkiintoisen seikan luin kirjasta Syömishäiriön ravitsemushoito, että anoreksiaa sairastavilla motivaation ja sairauden tunnon herättäminen on vaikeampaa kuin bulimikoilla, koska bulimikot kärsivät oireistaan enemmän.
Olen itse puhunut siitä sitoutumisesta kahdella eri tavalla. Kun ensimmäisen kerran aloin noudattamaan MinnieMaudia, se tapahtui aikalailla päättämällä asia ja pitämällä siitä kiinni. Se toimi tiettyyn pisteeseen asti, koska mulla oli parantumisen kanssa kuherrusvaihe menossa. Sitten alkoi kehittyä kuherrusvaihe liikuntaan ja pian tulikin relapsin kuherrusvaihe. Tietyllä tapaa tiedostin, että mun toiminta ei ollut ihan fiksua mutta mä en osannut muutakaan. Mä vedän aika herkästi kaiken hyvältä tuntuvan överiksi ja olen siitä jokseenkin riippuvainen, ja tässä mun silloin vielä itseäni kohtaan mustavalkoinen ajatusmalli vaan korostui ja pahensi tilannetta.
Toisella kertaa mun piti mennä todella syvälle kärsimysvaiheeseen, mutta vaikka tiesin mitä piti tehdä ja mihin mennessä, niin pelko oli liian kova. Lopulta mun pitkäaikainen haave nousi niin isoksi motivaatioksi siksi, että se uhattiin viedä pois mun toiminnasta johtuen, joten siinä vaiheessa alkoi iskeä tajuntaan muutoksen tarpeellisuus (tai pakko).
Mulla meni aika pitkään tajuta tilanteen todellinen vakavuus. Kun ensiavussa olin koneisiin ja tippaan kytkettynä, niin tajusinko mä miten vakava tilanne oli kyseessä? En. Kuulin kyllä kolmen eri lääkärin puheet sydämen pettämisestä mutta mun mielessä oli vaan se miten paljon mä lihon siitä tipasta.
Vasta pari kolme viikkoa myöhemmin erään lääkärin sanat tipautti mut maan pinnalle. Keho pitää kiinni kahdesta asiasta, glukoosista ja kaliumista, ja omilla toiminnoillaan tasapainottaa niitä. Kun aliravitsemus saa kaliumin laskemaan niinkin alas kuin se silloin oli, niin oli ihme että sydän selvisi siitä tilanteesta.
Tämän mä tajusin vasta sitten kun olin alkanut syömään enemmän, jolloin mun aivoissa liikkui muutakin kuin ne jatkuvat ruoka-ajatukset.
Mieli ja keho ovat kokonaisuus, ja jollain tapaa tuo on aivojen eräänlainen itsesuojelukeino, keino pitää hengissä eikä miettiä mahdollista kuolemaa, koska se taas on lisää stressiä jo stressaantuneelle elimistölle.
En tiedä selitinkö tätä yhtään selvästi, mulla on se paha tapa lähteä aina jaarittelemaan kaikesta :D
Mutta kysy jos jäi jotain mielen päälle!
Heidi, oikeesti suuur kiitos.
VastaaPoistaMä olen tän blogin ja tekstien kannustamana alkanu syömään pelkoruokia.
Ja siis suklaa. Kun sä oot niin ihanan avoimesti tuonu sen esille, että suklaata vähän joka väliin, niin mäkin päätin vähän ostella suklaita ja nyt mä sit otan suklaata aina jälkkäriksi. Huippua, aivan mahtavaa. Tulee iltasellakin teeveetä katsellessa niin hyvälle tuulelle, kun iltapalan jälkeen on vielä tiedossa suklaan nauttimista. Ja sitä nautiskellen viltin alla sohvalla tölsyä katsellen...
Mikä hyvänmielen nautinto ja rauhoittuminen kiireisenkin päivän jälkeen.
Suosittelen muillekin kohdata suklaa tai muut pelkoruuat ja saada niistä uusia ystäviä, jotka tekee meille hyvää!:)
Voi kiitos ihan mielettömän paljon! :)
PoistaSuklaallahan on paljon hyviä ominaisuuksia ja hyötyjä. Monet tutkimuksetkin puhuu suklaan syömisen puolesta ja tosiaan vaikka joka päivä.
VastaaPoistaMä oon kans siihen ihan koukussa nykyään, ja olo on loistava. :)
Ja mitä omalta osaltani muihin pelkoruokien kohtaamiseen tulee, niin mä tein niistä sellasen listan, mistä Heidi täällä kirjoitti. Se on kyllä hyvä tapa lähteä tutustumaan niihin vaikeisiin ruokiin.
Tällä viikolla esim.aion mennä donitsi-kahveelle ja varmaan sit ostettava pari munkkia kotiokin...altistusta....
Toi kirjoitus tän sairauden vakavuudesta kyl oli hyvä. Oikein itekin aloin miettiin, miksköhän se paraneminen on niin haastavaa, vaikka tosiaan ne vaarat tiedostaa. Mutta onko myös niin, että moni joka jää sairauden kanssa vuosikausiksi, niin ajattelee, että kun ei ole tullut mitään vakavaa oiretta, pysyviä vaurioita tähän asti, niin ei niitä tule jatkossakaan?!
Vaikee sairaus, kun mikähän senkin tekee, että on niitä hienoja tervehtymistarinoita, mutta sit kuulee ihmisistä, jotka on jääny sairauden pailoihin, eikä mieli ees parantua. Ikään kuin tuudittautunut omaan olotilaansa.
Mitä mieltä ootte vertaistukiryhmistä ja onko enemmän hyötyä vai haittaa?
Kuinkahan paljon on "piiloanorektikoita?
Entäpä miten sh-hoito voi olla niiin erilaista eripuolilla maata? Eikö yhteinen linja ja ohjeistus toisi parempia tuloksia?
:)
Mä uskon, että jokaisella on se hetki, jolloin vielä parantuminen ei tunnu kannattavalta. Sairauden kanssa on menossa kuherrusvaihe eikä vielä kärsimysvaiheessakaan kärsimys ole tarpeeksi paha, jotta se motivoisi muutoksiin. Mä uskon myös, että todella moni elää siinä yksisarvisen harhaluulossa, eli luulevat olevansa niitä poikkeuksellisia yksisarvisia, joita ei mikään kosketa, joiden kroppa on poikkeuksellinen tavalla tai toisella.
PoistaVaikka yksilöllä olisi tiedossa ne sh:n vaarat ja vaikka oma kroppa olisikin jo vahingoittunut, niin suljetaan vaan silmät, pistetään pää puskaan ja teeskennellään, ettei mitään ole vialla. Yksilö voi olla vaikka vaan askelen päässä haudasta, rankasti hengenvaarassa, mutta silti itsessä ei ole yhtään mitään vikaa vaan muut hössöttävät ihan turhaan.
Eli puuttuu se sairauden tunto.
Mun mielestä kaikkein surullisinta on se, että ihminen on alistunut kohtaloonsa. On saattanut sairastua todella nuorella iällä ja olla sairas kolmatta vuosikymmentä ja on luopunut toivosta parantua. Eihän tämä ole totta! Toivo on menetetty sitten kun ihminen on kuollut! Puolet sairastuneista paranee, neljännes kroonistuu ja neljännes kuolee. Mutta vaikka lukeutuisikin kroonikoksi niin siitä huolimatta on toivoa parantua! Se vaatii töitä ja se vaatii sen, että siedetään epämiellyttävää oloa ja helvetillisiä tunteita, mutta eihän mikään hyvä tule ilman töitä.
Noista vertaistukiryhmistä voin omasta kokemuksesta sanoa sen, että siihen pitää olla valmis. Käytin itse niitä sairautta buustaavana, eli silloin niistä oli mulle pelkästään haittaa. Nykyisin mä koen vertaistuen ja vertaistukityön todella voimauttavana mutta siltikin välillä eteen tulee sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella, todella syvällä omassa suossaan eivätkä näe siinä mitään väärää, vaan vellovat siellä itsetuhossaan ja kieltäytyvät näkemästä totuutta. Jos siitä sanoo niin heti noustaan vastaan ja vedotaan erilaisiin tekosyihin miksi ei voi tehdä sitä tai tätä. Esimerkiksi pakkoliikunta ahdistaa mutta niin ahdistaa ajatus levosta. Ahdistaa mennä salille tuijottamaan omaa peilikuvaa, mutta ahdistaa vielä enemmän olla menemättä.
Välillä tässä kaikkein vaikeinta on sen faktan hyväksyminen, että mä en ole kaikkivaltias enkä mä voi ketään parantaa. Välillä jonkun ihmisen käytös on vaan niin sairasta ja kieroutunutta ja samalla tyyppi on ihan sokea omalle käytökselleen, että tekisi vaan mieli tarttua tätä harteista ja ravistella, että hei haloo, katso peiliin! Tai sitten tekisi mieli perustaa jokin tukikohta, jossa sitten syöttää ja pakottaa tyypit lepoon :D
Mutta samalla tämän tajuaminen on ollut myös helpotus: en ole vastuussa muista kuin itsestäni. Jokainen on vastuussa puhtaasti omasta käytöksestään. Jokainen tekee päätöksensä omasta näkökulmastaan ja on niistä vastuussa. Mä välitän mutta oikeastaan enempää mä en voi edes lähteä tekemään.
Lähtipä taas sivuraiteille.. :D Mutta niin.
Suomen sh:n hoidosta voisin kirjoittaa vaikka miten paljon, mutta lyhyesti asuinpaikka pitkälti määrää sen millaista hoitoa saat. Haapavedellä kukaan ei tiennyt mitä tehdä sh-potilaan kanssa, se oli oikeastaan koko pohjois-pohjanmaan linjaus silloin. Seinäjoella olen saanut parhaimman hoidon mutta siltikin sh-yksikön tarjoama hoito on ollut samaa kuin esimerkiksi Oulussa: ateriasuunnitelma.
Olen huomannut sen, että vaikka puhutaan tästä moniammatillisuudesta, niin siltikin syömishäiriöiden hoito on yksi malli, joka sopii ~70%:lle potilaista. Jos et satu kuulumaan tähän niin se on sitten sun vika. Kaikkein pahimmillaan sut leimataan yhteistyökyvyttömäksi kroonikoksi, jota ei enää huolita hoitoon, eli sua rangaistaan siitä, että heidän tarjoamansa hoito ei vaan ole sulle sopiva.
Millä tapaa tämä on potilaan hoitomyönteisyyttä ja motivaatiota kannustavaa?
Toisaalta tässä on myös todella hyvä sauma kehittää hoitoa ja tuoda ammattilaisten tietouteen jotain muutakin. Antaa heille näkökulmaa miten hoitaa niitä "yhteistyökyvyttömiä kroonikkoja".
Mutta eihän tästä ole oikeastaan suunta muualle kuin eteenpäin :)
Mä kehottasin teitä joilla on turvottelua...kokeilemaan ja testailemaan erilaisia leipiä...niitä piisaa....kauraleipiä,peruna-/ohra- ym.rieskoja.
VastaaPoistaLeipää ylipäätään paahdettuna.
Monellahan ihan tuore leipä voi tuoda turvotusta, joka kyl menee ohi.
Sit jos haluu vaihtelua vaaleille leiville ja ruisleipää himottaa niin ruisleipiäkin on erilaisia. Syö niissäkin niitä paahtoleipätyyppisiä ja sit on hiivattomia ruisleipiä. Hiiva on joillekin turvotuksen aiheuttaja.
Näkkäreitä ja voileipäkeksejä..ne on kans hyviä...kun voi laittaa erilaisia juustoja päälle. Ite täs oli kausi jolloin söin oikein urakalla rieskoi ja voileipäkeksejä. Nam
Sit riisi ja perunapiirakat käy monelle.
Ja patongit ja sämpylät, jotka vähän miedompia.
Kokeilemalla erilaisia leipiä varmasti löytyy omat, jotka passaa. Mut toi ainakin kandee kokeilla, että paahtaa useampia leipiä.
Mä syön lähes kaiken leivän, sämpylyät, rieskat, piirakat ym.aina lämmitettynä paahtimessa tai mikrossa.
Ja paljon juustoa sit päälle! Ja jos gluteeni ärsytyää vatsaa,niin gluteenittomia vaihtoehtoikin on.
Kyllä varmaan kaikille jotain hyviä leipiä ym.löytyy, jota vatsa alkaa sietämään.
Ei kaikilla ole gluteeniherkkyyttäkään vaan jotain muuta oletusta.... Joten kokeilua kokeilua ...niin miekin tein. Ja nyt se juttu on se, että leipää menee ja sitä sietää hyvin, kun kaiken syön lämmitettynä versiona (ei keksityyppisiä vaan ns.tuoreet leivät)
Mulle löyty ainakin se vaihtoehto! Kauraleivät on ny ykkösiä ja kaikki jyväleivät.
Aah, joo sithän on erilaisia korppuja. Ne vois kans joilleen olla hyvä juttu alottaa leipämaailma!!!
Tosin kyllä mä tuoreita pullia, ym.paistopisteen tuotteita syön. Niitä ei voi tietenkään vastustaa. Eikä ne liikaa oo ärsyttäny vatsaa. Jos joskus...niin en välitä. Menee ohi!
Jos ei ny liian pahoi oireit tuu, niin ei kaikkee kande jättää ja kieltää. Jos ny yhet ripulit tulee tai vähän aikaa turvottaa...ok.
Menee ohi. Ei siis haittaa mua enää. Koska ei kerran ole keliakiaa ym.niin miks välttäisin niitä enää. Siedättäminen on tuottanut tulosta. Pikku hiljaa kaikki etenee.
Hampurilaisetkin maistuu jo :) vau!
Hei
VastaaPoistaJa tsekatkaapa samalla syömisiänne, kun monia itseasiassa turvottaa täälläkin kerrottu parsakaali, eli kaalit on tosi turvottavia. Mut hei kyllähän silti moni syö niitäkin tuotteita, jotka turvottaa...hetken kestää..ei liikaa sit välitä.
Ja ei ny sit syö joka päivä sitä kaalia, niin ok. Moni sen kestää ihan hyvin.
Tai sit mitä moni sh-ihminen kans vetelee, niin paljon erilaisia hedelmiä, jotka kyl turvottaa. No siinä sit luulee(kuten itsekin)että on täys, eikä sit syö muuta. Ja virheen tekee, kun ei oo saanu kunnolla energiaa.
Turvottavia tuotteita on paljon, ja moni sit niitä syötyään, hetken parjaa oloaan, vähän yhen illan piereskelee ym.mut on tyytyväinen kuitenkin esim. syömäänsä kaalilaatikkoon...eikä välitä. Tietää syyn, mutta ei tee siitä itelleen mörköä ja kiellettyä hedelmää.
Nauttii silti kaikesta:)
Millaisesta käytöksestä syömishäiriöisen tunnistaa? Tarkoitan sitä, että esim. kaikki tuntemani syömishäiriöiset ovat jotenkin henkisesti eristäytyneitä, jollain tapaa ärtyneitä kokoajan jne, että onko se ihan tavallista esim. anoreksiaa sairastavilla? Jotenkin siis poissaolevia jne.
VastaaPoistaKyllä, nuo mainitsemasi merkit ovat varsin yleisiä ja johtuvat nälkiintymisestä.
PoistaMinnesota Starvation Experiment kertoi siitä (lisää sivulla MinnieMaud), ja myös tunnisteella nälkiintymisen oireet löytyy lisää.
Mä oon sun kans samaa mieltä.
PoistaYks seikka, mikä ainakin tekee anorektikot ärtyneeksi ja poissaoleviksi, on just se, kun on niin aliravitussa tilassa, verensokerit alhaalla ym.niin kaikki ärsyttää ja pinna on tiukalla. Ei vaan kykene rentoutumaan. Mielessä pyörii vaan ruoka ja monenlaiset ruokaan liittyvät asiat-Mitä on syöny ja mitä voi syödä. Pelko mitä kenties jossain paikassa, mihin menossa, joutuu syömään.
Anorektikko on niin keskittynyt omaan maailmaan ja monelle on muodostunut pinttyneitä rutiineja ja tapoja, joista on vaikea poiketa. Jos jotain muutoksia ja esteitä rytmiin tulee, aiheuttaa se tunnemyrskyn ja kaaoksen mielessä.
Anorektikolla on yksinkertaisesti energiat niin vähissä, että aivot ei jaksa keskittyä esim. Kunnolla sosiaaliseen elämään...niin sitten se on yhtä tiuskimista ja haluttomuutta lähes kaikkea kohtaan.
Sitä kun alkaa syödä, saada aivoille ravintoa ja lihaa luiden ympärille, niin ajatukset kirkastuu ja mieli piristyy, eikä mieti koko ajan ruokaan liittyviä "kauhu-ja pelkoasioita". Vaan energiaa on sitten touhuta ja nauttia elämästäkin hyvällä traivilla.
Ja anorektikolle on kauheeta jos se ei pysty liikkumaan. A:n on kompensoitava kaikki mahollinen, koska hän pyrkii kuluttamaan kaiken, joten ne ei juur istuskele..koko ajan seisoo, heiluu, puuhaa jotain. Ja skippailee ruoka-aikoja. Niin kyllä se väistämättä käytöksessä näkyy ärtymyksenä, poissaolevuutena, kun laskeskelee mielessään kaloreita,syömisiä ja liikuntamääriä.
PoistaJa toisille tila kroonistuu vuosiksi vuosiksi, vaikka luulee olevansa parantunut, kun uskottelee syövänsä hyvin ja monipuolisesti ja usein. Mutta tosiassa se mitä syö ei olekaan kovin energiaa antavaa ruokaa. Että kyllä se vaan vaatii niitä pelkojen kohtaamista ja itsensä likoon laittamista, että anoreksiasta voi jollain tapaa toipua.
Mutta just luin yhestä artikkelista anoreksiasta, että itseasiassa sehän seuraa siihen sairastunutta ihmistä läpi elämän ja että tällaiselle ihmiselle vaan väistämättä jää jotain, mikä ns. ylläpitää sairautta päällä. Vaikka näennäisesti olisi terve ja painokin kohillaan. Syömiskäyttäytymisessä ja ruokien valinnoissa esim. saattaa olla sellaisia piirteitä, joista vaan näkee, että ei ole päässyt kokonaan irti sairaudesta. Anoreksian ja ortodeksian häilyvyys heiluu ja ollaan vähän molempien pauloissa koko elämän ajan.
Näinä aikoina niin itseäni kuin huomaan monia muitakin sh-ihmisiä, sairaudesta parantuminen ottavan koville ja se on erittäin hidasta, koska me triggeröidytään aika helposti erilaisista asioista ja median vaikutus on tänä päivänä myös kovin vaikuttava. Ja vaikka itsellä olisi kova halu parantua ja toimia sh:ta vastaan, niin sitten kun huomaa esim. miten muut sh-ihmiset syö tai toimii, niin iskee ahdistus. Mutta toisaalta samalla tajuaa, että eivät ole parantuneet sairaudestaan, koska ajattelee tietyllä tavalla tai syömiset on mitä on....:)
Näinköhän on, että syömishäiriö kiusaa siihen sairastuneita tänä päivänä pidempään, kuin esim.ennen / muutamia vuosia tai vuosikymmeniä sitten? Näyttää vähän siltä. Ja kun siihen näyttää kytkeytyvän erilaisia liitännäis- ja sekundäärisiä oireitakin, niin ollaan hyvin moninaisten ongelmien kanssa naimisissa.
(paniikit, ahdistukset, sydänoireet, lihassäryt, reumat,fibrot,hermosto- ja aivosairaudet, syöpä, tulehdusalttiudet, ym.ym.kroonistuneet oireyhtymät ovat tulleet syömishäiriöön sairastuneen kaveriksi loppu elämäksi, koska sairautta sairastellaan ja sen kanssa "halutaan olla" liian pitkään...)
Tai sitten tänä päivänä syömishäiriöistä vaan puhutaan enemmän ja herkemmin kuin pari vuosikymmentä sitten, jolloin herkästi tulkitaan syömishäiriöiden kasvaneen ja vakavoituneen radikaalisti. Tiedän ihmisiä, jotka ovat sairastuneet nuorina, 70-80-luvuilla ja olleet tuolloin "hoidossa" mutta heillä tilanne on stabilisoitunut, joskin yksilöstä riippuen sairauden ajatukset ja mahdollisesti toimintamallit voivat aktivoitua esimerkiksi vaikeassa elämäntilanteessa.
PoistaToisaalta, hoito tänä päivänä versus hoito vuosikymmeniä sitten on kyllä niin eri pisteessä, että silläkin voi olla merkitystä. Mutta puolet paranee, neljäsosa kuolee ja neljäsosa kroonistuu; mitä pidempään on sairastanut niin sitä syvemmällä on ne toiminta- ja ajatusmallit, ja sitä herkemmin ne seuraa ihmistä läpi loppuelämän.
Mutta vaikka näin olisikin, niin me itse siihen voidaan vaikuttaa. Tekemällä parantumistyö oikeasti hyvin, irtautumalla syömishäiriöstä ja täyttämällä sen jättämät aukot kaikki pönkittää meidän tervettä puolta ja pienentää myöhempää relapsin mahdollisuutta. Siksi parantuminen ei ole pelkästään syömistä ja painon normalisoimista vaan se on uuden elämäntavan ja asenteen oppimista.
Ainakin itse huomaan sen, että olen vaihtelevasti herkkä triggereille. Kevään tulo on itselleni tosi rankkaa aikaa, koska se tuo aina mieleen tosi hirveitä muistoja, ja lisäksi se vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen ja mielialaan, jolloin siis omat haavoittuvuustekijät ovat jo valmiiksi koholla. Kun tähän sitten lisätään jokin arka triggeri, niin kyllä mä triggeröidyn ja se voi vaikuttaa pitkäksikin aikaa ennen kuin pystyn neutraloimaan tilanteen ja saan taas itse asiat hallintaan.
Mutta mä olen siinä mielessä optimistinen, että pysymällä oikealla tiellä ja toistamalla oikeita käyttäytymis- ja ajatusmalleja, tämä voimakas alttius triggeröitymiseen ja sairauden vaikuttamiseen mun elämään hälvenee. Se on kuitenkin tosi yksilökohtaista, esimerkiksi itse olen tosi reaktiivinen ja herkkä, jolloin myös sairaus voi saada helpommin otetta.
Tekemällä parantumistyö hyvin ja perusteellisesti voidaan todella alentaa myöhempää relapsin riskiä ja siksi esimerkiksi terapia on äärettömän kallis työkalu tässä :)
Hei tuossa edellinen anonyymi kirjoittaa suklaasta. Hyvä. Siihen liittyen nyt on pääsiäisaiheiset suklaat kaupoissa..oi,oi..miten hykertelin hyllyjen luona ja hypistelin pusseja,patukoita ja pääsiäismunia. Ihania. Ja pitihän sitä jo tottakai niitä ostaa!
VastaaPoistaMoi Heidi,
Poistaethän oo kokonaan luopumassa herkuttelusta, ja suklaasta. Nehän kuuluu jokaisen elämään. Ihanaa on kyllä nauttia patukka tai rivi suklaata suolasen jälkkäriksi.
Tai käydä/ostaa/tehdä itse kahveella kera jonkun kivan leivoksen ym.
Kyllä gulinaristinen nautiskelu kuuluu vaan elämään. Mä sain ihan sellasen ahaa-elämämyksen yht`äkkiä näitä tekstejä ja omia ajatuksia tutkiskellen.
Ja kyllä mua ahdistuskohtaukset ja nuo teidän keskustelut vakavistakin vaurioista ja uhista syömishäiriön aiheuttamana mua on nyt pysäyttänyt. Ei tää oo leikin asia.
Miks kannattaa tuhlata elämää kieltäytymiseen?
Miks ei nauti ja anna mennä vaan.
Iloista päivää ja kevättä:)
JOKO oot muuten maistanut uutta Maraboun oreosuklaata? Mä ostin just sitä ja on hyvää.Nyt alkaa oleen vaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Onhan tää aikas avartavaa tää sh:sta parantuminen ja kaikki siihen liittyvä. Monenlaista kohtaa matkalla ja oppii uutta.
Taaksepäin katsoessaan, tietysti alkaa pohtia, mikä kumma sen ylipäätään laukaisi ja tempauduin tän sairauden syövereihin. huh,huh.
Tsemppiä sullekin Heidi ja kaikki muut oman kamppailun parissa.
En tietenkään ole luopumassa mistään herkuista, enhän mä siihen edes pystyisi! :D
PoistaEi se, ettei jotakin tee mieli, tarkoita sitä että siitä luopuu. Se tarkoittaa vaan sitä, että just nyt ei tee mieli sitä. Tää kertoo aika paljon siitä, että mun kropan energiatasapaino taitaapi olla jo hyvin kohdillaan (paitsi maapähkinävoin osalta :'D), koska mielihalut ovat tasoittuneet eikä ole enää sitä ruokaan liittyvää pakokauhua tai pelkoa tai sellaista hätää, että ehdinkö mä syödä ennen kuin viedään ruoka pois. Kun sitä syö ja sallii itselleen kaiken ja todella syö, niin sitä päästään siihen tasapainoon ja pystyy oikeasti luottamaan oman kropan viesteihin.
En ole maistanut sitä mainitsemaasi oreosuklaata ainakaan vielä. Tää on ehkä vähän hassua, mutta mulla ainakin nousee ensin sellainen vastareaktio kaikkea hypetystä kohtaan, oli se sitten oikeastaan mitä hyvänsä. Nautin siitä, että kuljen omaa vauhtia ja annan muiden vouhottaa pinnalla olevista asioista ja kokeilen niitä sitten, kun se pahin vouhotus on jo ohi. Joten kyllä mä sitä tulen maistamaan ihan varmasti mutta odotan sen pahimman hypetyksen laantumista ensin :D
Kiitos sinulle, on mahtavaa lukea teidän kaikkien kommentteja ja näitä oivalluksia!
Pelkoruokien kohtaaminen muuten tekee mielelle kutaa.
VastaaPoistaOn etuoikeutetussa asemassa haastamassa itseään ja tarkastelemassa miten missäkin tilanteessa ja minkäkin pelkoruuan kanssa reagoi.
Itsensä likoonlaittaminen/ heittääntyminen ns.uusille urille on ihan hyvä asia moneltakin kannalta. Vahvistaa luonnetta ja muistakin vaikeista tilanteista ja asioista selviämistä.
Elämäss kun tulee vastaan yhtä sun toista...niin on hyvä oivaltaa ja havahtua, joutua hieman kiperiinkin tilanteisiin, niin se antaa varmuutta ja vahvistusta.
Sh on monesti heikentänyt tai ollut vaikuttamassa moneen negatiiviseen asiaan, joita sh-ihminen kantaa nyt kontollaan ja yrittää päästä niistä irti. Jostain pääsee jostain ei. Mutta syömistä on opeteltava, että tulevaisuuden tilanteet eivät koituisi hankaliksi tai jopa ylitsepääsemättömiksi.
Me eletään yhtä omaa elämää, joten liian pitkälle ei kannata triggeröityä ja kärsiä.
Ei siitä ole mitään hyötyä, koska me tehdään hallaaa ainoastaan itsellemme ja estämme mahdollisesti omia unelmiamme kieltäytymällä ruuasta, jota jokainen tarvitsee elääkseen!
Hyvä kysymys..mitä haittaa on alipainosta?
VastaaPoistaAika paljonkin haittaa. Todella paljon.
Fyysiset oireet, vauriot, vammat ja henkiset ongelmat.
Myös sosiaaliset ongelmat ja ahdistukset, stressit, paniikit ym.
Alipainoisena kroppa nyt vaan ei kertakaikkiaan toimi normaalisti. Eikä
Aivot ole terässään koska niillä ei oo tarpeeks ravintoa.
Alipainossa ollessaan on suuria riskejä, joita alipainoinen ei välttämättä itse tunnista tai ei halua/pysty/kykene tunnistamaan. Mutta ne vaarat on koko ajan olemassa.
Ja mitä tulee siihenkin, miks alipainoinen empii syökö nyt oikein, voiko syödä niin paljon ym.niin koska hän triggeröityy niin helposti kaikesta esim.Median vaikutukset, kun ei enää osaa tehdä itsensä kannalta oikeita päätöksiä ja valintoja, kun aivot ei ole terässään ja mieli ailahtelee vajaaravitsemuksen johdosta.
Siinä mielessä liika laihduttamisvinkit, dieettiesittelyt ym.on syvältä, koska entuudestaankin laiha luulee, että näin pitää elää kun nyt niin mainostetaan. Vaikka ei todellakaan pidä. Totuus ja vääryys menee sekaisin ja sit käykin huonosti.
Että kyllä sh-ihmisiltä "vaaditaan" tosi lujaa otetta, että ei hairahda laihdutuskierteeseen vaan jatkaa elämää syömällä energiapitoisesti.
Kovaa työtä ja asennetta hyvää tukea ja kannustusta unohtamatta.
Hei Naiset :)
VastaaPoistaAivan mahtavan ihanaa ja nautinnollista NAISTENPÄIVÄÄ ihan jokaiselle :)
Ollaan Naisia ja ylpeitä siitä.
Mistähän se paniikkioire oikein tulee? Kun se tulee niin yllättäen, siis voi olla ihan hyvä olo ja normi arkimeininki menossa ja sit yht`äkkiä sä huomaat, että kehossa alkaa viliseen ihan oudolla tavalla, menee aaltoja, mahan pohjassa juimahtaa ja yläkroppa puristuu, ahistuu, henki alkaa salpaantua ja vaikka ja mitä...pyörtymisen tunnetta. ?
VastaaPoistaMiten te selviätte siitä, kenellä niitä on tai ollut?
Mitä heti kandee tehä, kun huomaa, että nyt se iskee?
Entä sitten niiden ehkäisemiseksi jatkossa, ettei tulis. Kun joteskin alkaa sit alitajuntaisesti pelkäämään, että sellanen iskee missä vaan, etenkin jos tulee vaikka töissä, kurssilla, koulutuksessa, vierailulla ym. mistä tätä tietää, missä se iskee.
Ulkoillessa oon saanu joitakin kertoja, sit ihan kotona ja kerran yhes töissä, mutta onneks oli tauko....menin ulos hengitteleen....sit automatkalla...ym.ym.
Kaikki vinkit tarpeet!:)
Onko Heidi sulla ollu paniikkihäiriökohtauksia ja jos niin, millasia ja miten niistä selvinnyt ym.? Onko lääkitystä ollut siihen?
Mukavaa Naistenpäivää teille !:)
Mulla on ollut paniikkikohtauksia vuosia sitten. Ne olivat aika psykoottistasoisia, näin/tunsin aina kahden tumman hahmon tulevan ja satuttavan, ja sitten multa meni taju hyperventiloinnin takia.
PoistaEn ole enää vuosikausiin saanut paniikkikohtauksia, koska olen oppinut rauhoittamaan itseni. Edelleen esimerkiksi väkijoukot triggeröi voimakkaan ahdistuksen eikä tarvitse olla edes ihmisjoukkokaan, vaan ihan parin ihmisen joukko niin, että jään itse esimerkiksi nurkkaan tai selkä seinää vasten, on aiheuttanut saman tunnetilan. Paniikin iskiessä hengitys muuttuu aina pinnalliseksi, joten palleahengitys on ollut mulla suuri apu.
Toinen on ollut se, etten vältä asioita, jotka voivat triggeröidä paniikin. Kun rupeaa välttämään triggeröiviä asioita, niin lyhyeksi aikaa ahdistus helpottaa mutta se jättää aivoihin muistijäljen. Aivot tulkitsevat tilanteen uhkaavaksi ja tekee sut joka kerta vähänkään samanlaisessa tilanteessa entistä ahdistuneemmaksi, jolloin sä päädyt välttämään samankaltaisia asioita entistä enemmän ja yhtäkkiä sä et voikaan enää mennä mihinkään tai tehdä mitään.
Eli altistaminen ja altistaminen, päin meneminen. Sama kuin pelkoruoissa ja oman kehonkuvan sietämisessä: sun pitää tuottaa tilalle uutta. Kun menet tilanteeseen anna sen tunteen tulla! Älä siirrä huomiota pois esimerkiksi omiin ajatuksiin tai puhelimeen tai kaverin höpötyksiin, koska taas sä opit virheellisen keinon kohdata pelottava asia. Sulla jo fysiikka estää tunteen loputtoman nousun, koska sillä ahdistuksella on se lakipiste, jonka tavoitettuaan tunne lähtee laskuun. Eli sun pitää odottaa tilanteessa ja tunteessa niin pitkään, että se kääntyy laskuun ja olo on normaali.
Mulla oli jos jonkinlaista lääkitystä mutta eipä niistä ollut mitään hyötyä, koska välttelin tilanteita tai otin tarvittavaa triggeröiviin tilanteisiin ja siltikin panikoin, koska olin niin keskittynyt tulkitsemaan oman kropan viestejä.
Mielenterveystalon sivuilta löytyy lisää:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/paniikin_omahoito/Pages/irti_paniikista.aspx
Mulla on ollu nyt kans vasta parin vuoden aikana noit ahdistus- ja paniikkikohtauksia. Ensimmäinen tuli tosiaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan hirveetä. Kun ei tiedä mikä on.
PoistaEnsin mä sain lyhyitä kohtauksia. Mut sit esim. Viime vuonna sain pariin otteeseen erittäin voimakkaat kohtaukset ja sen jälkeen mulle jäi varmaan pariksi viikoksi sellanen omituinen, ahdistunut, pelokas, puristava, kuumottava, tärisevä olotila. Meninkin sit lääkäriin, koska se oli niin pelottavaa ja arkea häiritsevää.
Sain tarvelääkitystä, jota otin sillon muutaman viikon ajan tarvittaessa ja sit taas kun ne iski noin puolen vuoden kuluttua, niin taas piti lääkettä ottaa. Mut hyvä, että nyt selvisi mikä oli ja että sain myös lääkityksen turvaksi, koska pelkkä hengitysharjoitus ei auttanut.
Ja ekoilla kerroilla piti soittaa ambulanssi paikalle, mut jatkossa ei onneks enää, kun sain lääkkeen avuksi.
Mut sitä mäkin olen pohtinu, mikä ihme tän paniikin/ahdistuksen laukasee.
Kun esim. En ole nyt töissä, joten ei ole ylimääräistä stressiä siittä.
Onko alipainoisella olotilalla jotain tekemistä sen kanssa?
Kuitenkaan niitä ei ollu laihduttamisen alkuaikoina.
Tai entäpä se, kun on halu kohentaa olotilaa ja tekee siinä töitä fyysisesti että henkisesti, niin vaikuttasko sekin jotenkin (ottaako alitajuntaisesti esim.kuitenkin stressiä paramtumisprosessista..)? Mystillistä.
Kun ei koskaan ollu tällasta ja sit yht'äkkiä on tällasen inhottavan oireiston pauloissa ja se iskee koko kroppaan ja vie täysipainoisen keskittymisen normitouhuihin. On hyvää jaksoa ja sit se tulee taas....
Pääseekö niistä joskus eroon, niin siinäpä kysymhs?!
Alipainoisella olotilalla on tekemistä noiden paniikkikohtausten kanssa, ja varsinkin aliravitsemuksella on tekemistä niiden kanssa. Ne on nälkiintymisen oireita aivan kuten ahdistuneisuus, masennus, itsetuhoisuus, OCD, ruoka-ajatukset, keho-obsessiot jne. ja ne paranee ravitsemustilan korjaamisella MIKÄLI sulla ei näitä ole ollut ennen syömishäiriötä.
PoistaMietipä sitä että mikä osa-alue parantumisesta saa sut erityisesti stressaamaan? Mihin sä laitat eniten painoarvoa, mikä sua huolettaa eniten?
Muista, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa parantua, koska me jokainen ollaan yksilöitä. Jokaisella on omat issuet, joista pitää parantua.
Yritätkö kenties parantua "täydellisesti", yritätkö saavuttaa edelleen vääristyneen kehon muodon, esimerkiksi paljon lihasta ja vähän rasvaa, otatko epätodellisia malleja parantua?
Kontrolloimalla omaa kehoaan parantumisen aikana, tekemällä sairauden kanssa kompromisseja ja yrittämällä olemalla jotain muuta kuin oikeasti on, ei ole real recoveryä. Se on edelleen sairasta kontrollia, josta sun pitää oppia pikkuhiljaa päästämään irti ja saamaan se kontrolli itsellesi.
Anna itsellesi kredittiä siitä mitä olet jo tehnyt. Taputa itseäsi olalle ja sano, että mä olen oikeasti ihan pirun hyvä tyyppi ja mä teen tosi tärkeetä työtä!
Anna itsellesi anteeksi, anna itsellesi aikaa ja anna itsellesi kehuja.
Se auttaa paljon :)
Moikka Heidi,
PoistaKiitos tuosta. Mun tosiaan tarttee panostaa itseeni ihan eri tavalla. Ainakin luopua tosta täydellisyyden tavoittelusta ja liiasta kontrollista itseä kohtaan. Tosin vaikeeta voi olla ja pitkä prosessi. Tätä kun on vuosia pitäny omana tapana elää ja on osa luonnetta. Mä piinaan itseäni aika paljon. Otan stressiä erilaisista asioista, vaikka kirjoitin, että työstressiä ei just nyt ole, niin ehkä muuta!?
Ja paniikit ja ahdistukset liittyvät tosiaan todennäköisesti pitkään jatkuneeseen alipainoisuuteen. Ehkä se on jonkinlainen kropan hätähuuto tiedä häntä..?
Mulla on kyllä ongelma kans ton yliaktiivisen liikunnan suhteen, mistä tuossa keskustelette.
Sit syömisessä ehkä jotenkin sellanen jännä tarkkailu, laskelmointi, suunnittelu, ohjelmointi ja tiukkuus. Vaikka syön ja herkuttelen (pidän makeasta), mutta mä hyvin tarkkaan mietin mitä, milloin, miten, minkä verran syön. Funtsin syömisiäni ja päässä vilisee ruokaan liittyvät kuviot lähes koko ajan. Ja kun käyn vaakalla ja jos on painoa vaik edelliseen päivään viissataa grammaa nousua, niin iskee vähän sellain tuskafiilinki, vaik tietääkin, että saa nousta ja pitää nostaa painoo.
En tiiä tää on nii raivostuttavaa, kun tietää olevansa alipainoinen, mut sit jotenkin alitajuntaisesti ei tee ihan täysii töitä sen eteen, että sais kroppaan lihaa luiden ympärille ym. Ja mieltä ja ajatuksia välil muuhunkin, kun siihen, mitä syö, on syöny, voi syödä ym. Mä jotenkin kait suoritan ja rytmitän mun arkea, menoja ym.liikunnan, syömisen ja muun touhun suhteen.
Mistä kummasta mä alotan ja miten tästä "neuroottisesta" elämän kontrolloivuudesta ja rytmittämisestä pääsee eroon? Onko jotain tehtävä? Miten hyväksyä painon nousu, entä sallivuudet syömisen, levon ja liikunnan suhteen?
Nyt on ollu tosiaan taas sellasta ahistustunnetta tällä viikolla. Inhottava olo, kun jalat lyö setsuurii ja vatsas kouraisee, kuumottaa ja jännittää, vaik ei varsinaisesti tiedä mitä/mikä jänskättää.
Kyl ärsyttää.
Kevättä ilmassa, mut itellä sit tällast vaik haluis nautiskella.
Painon nousu, ruoka ja lepo on vaan radikaalisti hyväksyttävä.
PoistaSe ei tapahdu kerralla vaan se on kuin nappula, joka pitää toistuvasti painaa alas koska se aina pongahtaa takaisin ylös.
Itse kuvittelin parantumisen eräänlaiseksi sopimukseksi, sopimuspaperiksi, joka mun oli allekirjoitettava voidakseni toipua niin täydellisesti kuin mahdollista. Ensin se pelotti mutta mä kuvittelin sen paperin eteeni joka päivä, monta kertaa päivässä, ja kuvittelin allekirjoittavani sen.
Kun mua epäilytti ja teki mieli palata entiseen, niin mä palautin mieleeni miksi mä rupesin tähän. En halua enää sitä sairasta kontrollia ja kauhun tunnetta painon noususta ja paniikkia syömisistä ja itkua juoksulenkeillä, koska se oli helvettiä. Tunsin jo silloin, ettei mulla oikeasti ollut tippaakaan sitä kontrollia vaan olin ihan sairauden vietävissä 10-0.
Nyt pysähdy ja katso peiliin.
Juokset koko ajan karkuun todellisuutta mutta vielä tulee se piste, jolloin sä kaadut ja loukkaat itsesi tai vielä pahempaa. Hyväksy sun tilanne niin kipeältä kuin se sattuukin, ja eka liike on laittaa liikunta tauolle ja ruveta nostamaan ruoan määrä.
Vilkaise sivu Aloita täältä, siellä on ohje miten lähdet liikkeelle.
Muista, että vain sä itse voit tämän tehdä. Ei kukaan tule sulta ottamaan liikuntaa pois, ei kukaan tule syöttämään sua lusikalla. Ei kukaan tule parantamaan sua. Vain sä itse voit tämän tehdä, ja sä kyllä siihen pystyt.
Moi, moi
VastaaPoistaOnpa täällä valtavasti tekstiä ja asiaa. Ihan yllätyin. Ja kovasti on monelta tullut huippuhyviä kommentteja. Aika kiva ja hyvä juttu. Täytyy oikeen ajatuksella perehtyä lisää aiheeseen, ja selata eri osioita. Täällä ei ilmeisesti kuvia julkaista ollenkaan?
Kiitos vaan, tää oli loistolöytö!
Moikka moi vaan sullekin ja kiitos paljon kommentistasi!
PoistaVähän mietin tuota sun kommenttia kuvien puuttumisesta, koska kyllähän täältä kuvia löytyy.
En täysin tiedä mitä tarkoitit tuolla kuvakysymyksellä, joten haluaisitko tarkentaa sitä hieman? :D
Moi vaan ja kiitos Heidi sulle älyttömästi tästä blogista. Oon seurannut sun tilannetta pitkään ja saanut sulta paljon tukea ja tsemppiä omaan taisteluun.
VastaaPoistaMun tilanne on tällä hetkellä tällainen: oon ollut jo pari vuotta siinä normaalipainon rajoilla mutta kärsinyt samalla pakkoliikuntakierteestä. Oon ollut useita kuukausia älyttömillä treenimäärillä ja aivan liian vähäisillä ruokamäärillä mutta paino ei missään vaiheessa oo laskenut ainakaan pahasti alipainon puolelle. Sit mulla säännöllisin väliajoin tulee sellasia "burnoutkausia" jolloin en oikeestaan jaksa tehdä muuta kun nukkua ja syödä. Tämmönen kausi saattaa kestää parista päivästä jopa lähes pariin kuukauteen. Sit jossain vaiheessa kuitenkin kauhistun, että mitä oon tekemässä kun vaan ahmin ja makaan sängyssä. Ja siitä alkaa taas uus pakkoliikunnan ja syömisten rajoittamisen jakso. Tällä hetkellä oon taas siinä väsymisvaiheessa kun koko alkuvuosi on taas menty liian kovilla treeneillä. En oo nyt siis muutamaan päivään treenannut ja tekee mieli syödä ihan kokoajan ja etenkin kaikkea kiellettyä herkkua. Ja väsymys on ihan kamala, ei vaan jaksa tehdä mitään.
Onko sun mielestä tässä tilanteessa viisasta vaan levätä ja syödä niin paljon kun tekee mieli? Entä miten tästä kierteestä voisi pidemmän päälle päästä eroon? Jotenkin en suostu ottamaan kunnolla sitä anoreksiasta parantuvan roolia, sillä en koe ansaitsevani esim. tätä minnie maudia koska en ole edes alipainoinen. Olis hienoa kuulla sun mielipide asiasta.
Kiitos paljon! <3
PoistaKuten itsekin arvelit niin todellakin viisasta on levätä ja normalisoida syömiskäyttäytyminen. Nuo reaktiiviset syömiskaudet yhdistettynä kompensaatiokäyttäytymiseen vetää sun kropan niin äärirajoille, etten tippaakaan ihmettele miksi tulee noita mainitsemiasi burnout-kausia. Se on sun kropan epätoivoinen keino pitää sut paikoillaan, koska se ei yksinkertaisesti jaksa.
Millään BMI:llä ei oikeasti ole mitään merkitystä vaan SUN voinnilla on. Sä erittäin todennäköisesti olet alipainoinen ja myös aliravittu, koska muuten sä et voisi noin surkeasti eikä sun elämänlaatu olisi noin pahasti kärsinyt. Sä oot alipainoinen sun KROPALLE, ja se merkitsee.
Joten liikunta pois. Kaikki treeniappsit pois puhelimesta. Treenikamat pois esiltä ja saatavilta, polta ne vaikka koska niihin assosioituu aina tämä syömishäiriö etkä sä et tarvitse niitä.
Rupea nostamaan energiamääriä 200-300 kcal joka 2-3 päivä niin kauan että saavutat 2500, josta voit nostaa suoraan 3000 kcal ja mennä yli. Uskon, että huijaamisen ja skippaamisen yllyke on pirun kova mutta sä et silloin tee hallaa kenellekään muulle kuin itsellesi.
Joten älä anna sh:lle enää yhtään enempää valtaa. Alku on kaikkein rankin mutta se helpottaa.
Lue postaukset liikunnasta, löytyy tunnisteilla liikunta, liikunnan lopettaminen ja liikunnan korvaaminen.
Tsemppiä!
Kiitos vastauksestasi, jotain tällaista mä odotinkin.
PoistaAjatus liikunnan lopettamisesta ja syömisen lisäämisestä tuntuu tällä hetkellä täysin mahdottomalta. Oma kroppa ahdistaa jo nyt älyttömän paljon. Käytän löysiä vaatteita ja häpeän julkisilla paikoilla olemista koska olen niin "iso". Mulla on kokoajan hirveä palo laihduttamiseen enkä pääse näistä ajatuksista irti.. :(
Tuntuu, että teki niin tai näin, niin joka tapauksessa ahdistaa ja on paha olla.
Mä ymmärrän niin hyvin :/
PoistaNyt tuntuu varmasti ihan tosi ylitsepääsemättömältä koko tilanne, toivottomalta ja siltä, ettei uskalla liikkua suuntaan tai toiseen. Mutta tuo ahdistuneisuus ja kehonkuvan vääristymä, ne johtuvat aliravitsemuksesta.
Sä et tule koskaan onnellisemmaksi laihduttamalla, muutenhan sä olisit nyt onnesi kukkuloilla, rikas ja rakas ja maailman presidentti.
Sun varalle on muuta kuin tämä sairaus, sairaus joka syövyttää sut. Syö sut elävältä, tuhoaa sun kehon ja mielen ja ystävyyssuhteet ja sun perheen viimeiseen pisaraan. Vie sun tulevaisuuden, sun terveyden, sun toiveet ja haaveet ja suunnitelmat ihan kokonaan. Ei se ole kyse laihduttamisesta etkä sä sitä sisimmässäsi oikeasti halua. Jos sut olisi tehty luurangoksi niin sut olisi tehty sellaiseksi, mutta kun sua ei ole tehty sellaiseksi.
Tällä hetkellä sun elämä on kutistunut niin pieneen kuplaan, että sitä pitää vain pienentää voidakseen elää, ja pian sun kupla puhkeaa. Tai sä voit ruveta asettamaan kuplaan uusia asioita - ruokaa ja lepoa - jotka rupeavat laajentamaan sitä kuplaa. Pikkuhiljaa sun kupla isonee, tulee värikkäämmäksi ja eloisammaksi, ponnahtelee enemmän ja se kohtaa muita kuplia, muiden ihmisten kuplia, jolloin nämä kuplat koskettavat toisiaan ja ne alkavat muodostamaan kuplaseinämän. Ja näin sen pitää olla eikä mikään märkä läntti asvaltilla.
En yhtään epäile sen olevan hiton rankkaa ja pelottavaa mutta oikea suunta on mennä sinne toiseen ahdistavaan suuntaan, eli kohti terveyttä. Sillä tiellä se sun paha olo alkaa hälventyä, kun taas kuolemaan johtavalla tiellä sun paha olo ja ahdistus vaan lisääntyy ja siihen tulee vielä sata muutakin oiretta, jokainen toinen toistaan hirveämpiä. Loppupeleissä tilanne päättyy kahdella tapaa: joko sun kroppa pettää tai sä päätät itse päiväsi.
Eikä sen pidä mennä kenenkään kohdalla näin.
Oikea teko ei aina tunnu hyvältä eikä sen tarvikaan tuntua.
Ja tulitko sä todella tähän asti vain luovuttaaksesi?
oi, kuulostaa tutulta anonyymi tuo sun liikkuntapakkokierre. Se on toisaalta aika kauhee, tai ainakin välillä tuntu siltä. Kun aina vaan päästävä lenkille, jumppaan ym. Ei pysty rauhoittumaan ja keskittymään mihinkään, ennen kun on liikkunut tietyn määrän ja ajan.
VastaaPoistaMutta nyt sä tarvitsist elämään jotain muuta kun liikuntaa!
Mä oisin ehottomasti sitä mieltä, että nyt syömistä ja lepoa. Jätä älytön liikuntarääkki, ettet vaurioita kroppaas ja väsytä ja polta itseäsi muutenkin loppuun. Liiallisesta liikunnasta se kroppa väsyy ja menee just tohon "burnouttilaankin". Ei ihminen ole kone, joten jossain vaiheessa tulee stop ja tapahtuu vaurioita, väsymyksiä, totaali rikkoutumisia ym. Voi myös tulla elinikäisiä vammoja, jotka estävät liikkumasta vähääkään..
Nyt pidät oikeest ihan kunnolla liikuntapaussia ja keräät voimia ja energiaa hyvällä nautinnollisella syömisellä. Sit koita löytää tasapainoa elämään ton liikunnan suhteen. Eli rauhallista kävelyä, vaikka puistoissa, järven/meren rannalla, metsässä, joogaa, mindfulness-ja rentoutusharjoituksia. Ja myös jotain muuta kivaa tekemistä kuin liikuntaa, että saat aivoille muuta ajateltavaa ja kropalle rauhoittumista. Lukemista, käsitöitä, leipomista, opiskelua, musiikkia, elokuvia, teatteria, shoppailua - "näyteikkuna"shoppailua ym.ym.
Ja jos tosiaan syö niin paljon kun mieli tekee ja mitä vaan mitä mieli tekee, sillä niitä sun kroppa nyt huutaa. Anna sille energiaa ja nauti siitä. Älä kiellä itseltäsi nautintoja.
Kierre on nyt katkaistava tosiaan, ettei mitään vakavaa vielä tapahdu. Ja tuo sun väsymys kertoo kyllä siittä, että ei sun kroppa jaksa tota pakkoliikuntaa enää.
Ja en tiedä oletko miten alipainon/normipainon rajoilla, mutta ilman muuta näkisin itse, että kerää massaa ja vahvista itseäsi. Ja luota itseesi, teet juuri oikein, kun syöt ja lepäät. Ja suuntaat elämää muuhun kun liikuntaan, niin pakko alkaa helppottaa.
Muista, että anoreksia on vakava sairaus ja ainoa tie parantumiseen, on syödä ja levätä ja saada myös ajatuksen tasolla mieli hallintaan. Kohtaa pelkoruokia ja tapaa ystäviä. :)
Mä olen juuri taistellut ton pakkoliikuntahomman suhteen juuri niin, että ruokaa, ruokaa ja kaikkea mitä mieli tekee, ja rentoutumista ja happihyppelyä iisisti. Ei hikijumppia ja lenkkejä missään tapauksessa. Muuten kroppa ei korjaannu, vaan väsyy.
Pelkoruokalistasyöminen menossa ja uusien juttujen kokeilu. Hei ja laita niitä liikuntavermeitä pois näkösältä, ettei ne houkuta sua lähtemään lenkille/jumpalle.
Herkullista viikonloppua sulle ja tosi paljon tsemppiä. Eikäöhän me anoreksia selätetä. Se vaan vaatii tosi paljon töitä!:)
Alipainoinen ja aliravittu? Vaiko alipainoinen tai aliravittu?
VastaaPoistaVoi olla molemnat tai vain jommassa kummassa tilassa?
Jos on alipainoinen mutta ei aliravittu, olo ok? Mistäs sen oikeasti tunnistaa tai tietää?
Miten ne eroaa käytännössä?
Onhan paljon alipainoisia, hoikkia ihmisiä ja voivat hyvin. Ovat aina olleet alipainon puolella, eivätkä koe tarvetta painon nostoon ym.
Mutta voiko sellainenkin olla aliravittu? Ja olisikin parempi, jos voisi saada painoa nousemaan?
Voi olla molemmat. Miksi olisi alipainoinen jos ei ole aliravittu? Teoriassa paino putoaa kun syödään vähemmän, jolloin syntyy aliravitsemustila. Toisaalta alipaino on subjektiivinen käsite eikä tarkoita BMI:tä, vaan sitä että ollaan alle oman setpointin.
PoistaKuten kirjoitin, niin jos sun setpoint on BMI:n mukaan alipainossa niin silloin se on ok mutta ei muuten. Alipainossa olo ei ole koskaan ok jos se ei ole sun setpoint.
Aliravitsemuksen ja nälkiintymisen oireet löytyy niin sivuilta MinnieMaud, FAQ kuin tunnisteella nälkiintymisen oireita.
Alipaino ei ole naiset mikään tavoiteltava tila. Tää on ihan hullua, että rääkkää itseään ja kituttaa. Eletään monenlaisten pakkojen ja rituaalien vankina.
VastaaPoistaMutta kuten otsikossakin kysytään, mitä haittaa on alipainosta, niin siitä on älyttömästi haittaa, kuten täällä on todettu.
Mutta ehdottomasti haluan suureena vaarana sanoa, että alipainosena on äärimmäisen suuret riskit saada erilaisia sydänongelmia! Pumppu se on kovilla, kun riudutetaan itsemme henkihieveriin, liikutaan älyttömiä määriä ja eletään olemattomilla kaloreilla, eikä yhtään lihaa luiden ympärillä. SH ei koskaa tee elämää onnelliseksi. Se on riesa ja tuholainen.
Ajatelkaa sydäntänne ja elämän iloisia asioita, mitä voisitte terveenä saavuttaa, tehdä. Unelmoikaa.
Jos vain olette olleet sairaalassa, niin pitäkää tekin mielessä, että sinne letkuihin ym. en enää halua. Haluan normielämää ja olla terve.
SYDÄN mukaan kaikinpuolin parantumisprosessiin :)
Näinpä!
PoistaSydän on lihas ja vaikka se onkin väsymätön lihas eikä tarvitse sykäyksien väliä pidempää lepotaukoa toimiakseen niin se on silti lihas, jota ei ole panssaroitu. Keho syö sitä energiakseen ihan kuten hauislihasta mutta sillä on vaan todella paljon pahemmat seuraamukset.
Sh-potilasta kun ei uhkaa pelkkä aliravitsemus vaan myös elektrolyyttien epätasapaino ja se voi tappaa jopa normaalipainoisen ihmisen! Kyse on oikeasti elämästä ja kuolesta, kyse on tappavasta sairaudesta, jonka kanssa ei ole leikkimistä.
Kyllä elämä on oikeasti paljon parempi ja antoisampi ilman syömishäiriötä. On upeita ruokia maistettavana, hyviä ja huonoja hetkiä koettavana, oman itsensä löytäminen ja toteuttaminen. Vaikka kuinka olisi paska päivä niin se on silti sata kertaa parempi kuin parhaat päivät sairauden syövereissä :)
Toi on just niin hyvin sanottu. Kiitos.
VastaaPoistaEihän täs sairaudes oo yhtään mitään hyvää.
Kamala ja äärimmäisen vaarallinen sairaus.
Juu se just. Vois sanoo..Paskaankin päivää paistaa aurinko ja siitä selviää nopeasti.
Mut tää sairaus roikkuu ja riippuu, kummittelee koko ajan mukana ja siittä on pirun vaikee päästä eroon. Ei ehkä koskaan.
Tämä sairaus kyllä roikkuu, mä olen siinä sun kanssa ihan samaa mieltä. On raskasta taistella sitä vastaan varsinkin jos tietää, että ei tämä sairaus koskaan mihinkään sataprosenttisesti häviä.
PoistaOon itse kriiseillyt sen kanssa, että mitä hyötyä on oikeasti tapella päivästä toiseen tätä sairautta vastaan, koska joku päivä mä kuitenkin kuolen? Voi olla, ettei mulla elinaikaa edes ole kovin paljoa, joten eikö olisi parempi viettää se vähemmällä taistelulla ja nauttia sh:sta?
Mutta entä jos mulla onkin sitä elinaikaa vielä puoli vuosisataa jäljellä ja mä valitsen syömishäiriön? Eikö kuitenkin ole kaikkein paras tavoitella sitä parempaa elämää vaikkei aikaa olisikaan kuin kuukausi?
Kyllä sh keksii aina vastalauseet mutta onko ne ennenkään sua pitkälle vieneet?
Vaikka sairaus ei koskaan mihinkään täysin häviä, niin sä voit silti päästä pysyvään remissioon ja kohentaa sun elämänlaatua todella merkittävästi. Hyvässä lykyssä sun keho toipuu, sä opit keinoja säädellä tunteita ja käsitellä ikävät asiat hyvillä keinoilla, eikä tämä sairaus enää säätele sua. Sä pystyt itse päättämään mikä on sun elämän suunta ja sä pystyt luomaan tarkoituksen tälle kaikelle.
Joten ei, ei siitä eroon pääse mutta sä opit elämään sen kanssa ja sä opit elämään hyvää, nautinnollista elämää :)
Toivon sullekin todella todella paljon tsemppiä että sullakin nää sh-ajatukset jäisivät taakse ja voisi täysin siemauksin nauttia erilaisesta syömisestä ja muusta elämästä.
VastaaPoistaOnhan se ärsyttävää jos koko ajan "täytyy" keskustella ja neuvotella sh:n kanssa ja sen vuoksi elämä on sit yhtä piinaa ja tuskaa. Eikä kykene ottamaan rennosti ja vapaammin. ..
:)
Kuka käskee neuvotella sairauden kanssa? Mistä sä neuvottelet, parsakaalen määrästä vai juoksukilometrien määrästä?
PoistaParantumisvaiheessa sun ei pidä etkä sä saa neuvotella sh:n kanssa yhtään mistään, koska sun pitää pistää sille se luu kurkkuun! Et sinä muuten tästä pääse eteenpäin.
Vai neuvottelisitko terroristin kanssa saako hän murhata jomman kumman vanhemmistasi vai molemmat?
Harjoittelua. Altistamista.
Ei se parempi elämä tule ovelle kolkuttamaan vaan sun pitää raivata tiesi sen luo.
Kiitos! :)
Hyvä kysymys..mistä neuvottelen?!
PoistaKun tuntuu, että käyn jos jonkinlaista neuvottelua päässä koko ajan ja kaikesta.
Että siinähän sitä työsarkaa sitten onkin, miten siittä kompromissien tekemisestä pääsee eroon....luottas vaan omiin valintoihin ja esim.ottas niitä ruokia, mitkä mieles pyörii eikä ala vaihteleen niitä.
Tai että ensin päättää jotain ja kumoaakin sit sen. Mä teen hirveest ajattelua, pohdintoja, mietiskelen. Ja siitäkös sitä sitten on ihan sekasin ja tuskissaan...ahistuu.?!
Tee suunnitelma ja pidä siitä kiinni. Pidä siitä kiinni äläkä anna periksi vaikka miten pahalta tuntuu.
PoistaRiippuen asiasta tee vaikka edellisenä päivänä suunnitelma seuraavalle päivälle, ja päätä mahdollinen vaihtoehto asialle. Esimerkiksi päätät huomenna syödä jäätelön X ja varavaihtoehto on Y, ja sä päätät niiden väliltä.
Ei enempää kuin kaksi vaihtoehtoa, koska muuten sä kyllä takuuvarmasti lipsut ja päädyt takaisin alkupisteeseen.
Mä tiedän miten hankalaa tuon neuvottelun kanssa eläminen on, koska muistan itse sen niin elävästi. Ei voi ottaa A:ta syystä B, C onkin yhtäkkiä syystä A, D taas ei ole koskaan oikeastaan ollut mun mielestä hyvä, E taas ei sovi sh:lle... ja lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, eikä se koskaan lopu ellet sä laita sille loppua.
En kannusta ateriasuunnitelman pilkuntarkkaan noudattamiseen eikä toisaalta se tarkka suunnitelmakaan takaa sitä, että tuo sairauden kanssa neuvottelu päättyy. Se kyllä ihan varmasti päättyy, sen mä voin sanoa, mikäli sä olet halukas tekemään töitä sen kanssa.
Valmis sun ei pidä olla, mutta halukas.
Painon nostovaiheessa...olitko Heidi miten liikkumatta tai mitä/minkälaista liikkumista sallit/ voi sallia ja kauan sitä liikuntakieltoa pidit päällä?
VastaaPoistaJonkun verran nimittäin liikuntaa tulee pakostikin...kun on koirakin.
Helpost sitten sen verukkeella liikun pitkiäkin lenkkejä..... Että mitenkäs sen yhtälön selvittää?
Laittamalla merkille sen verukkeen yllykkeen ja laittamalla siihen stopin.
PoistaItse tein niin, että tein rauhallisia kävelylenkkejä ja lyhensin kävelyiden pituutta aika roimasti. Jännevamma ja kivutkin olivat niin pahoja, että mulla meni varmaan kuukausi ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti edes pari kilsaa. Menin koiran kanssa rantaan, istuskelin laiturilla ja annoin koiralle liikuntaa heittelemällä sille keppejä.
Hyötyliikuntaa - eli asioilla käyntiä ja vastaavaa - pyrin pitämään niin minimissä kuin mahdollista, eli liikuin paljon bussilla vaikka olisi tullutkin pitempi koukkaus. Lopetin sen ylimääräisen huppasemisen kauppamatkalla ja pääasiassa tein pyörällä nuo asiointimatkat jo siksi, että se säästi jalkaa.
Tätä pidin yllä varmaan lähemmäs kolme kuukautta. Juosta mä en pystynyt tippaakaan mutta loppua kohden kävin välillä improvisoimassa tanssin muodossa, koska siitä on ollut mulle iso apu. Juoksun pariin palasin hirmu varovaisesti ja ne oli suunnilleen 50-100 metrin pätkiä pari kappaletta koko sen parin kilsan mittaisen kävelylenkin aikana.
Eli siis odotin, että jännevamma oli parantunut, olin ollut jo pitemmän ajan setpointissa ja että nesteturvotus alkoi laantumaan.
Leikitä koiraa sisällä. Tee sille aivojumppaa, koska se väsyttää sen paremmin kuin fyysinen liikunta. Vie se uimaan, päästä pellolle vapaaksi juoksemaan, anna sen juosta metsässä.
Ei ole tarkoitus pysyä sänkylevossa, joten voit kyllä koiran kanssa mennä kävelylenkille mutta niiden pitää olla rauhallisia. Anna koiran kerrankin haistella sen sijaan että tukka putkella yrität tehokävellä menemään.
Tiedosta se verukkeen mahdollisuus ja pysy tietoisena. Muista, että se verukekin on vain ajatus ja se on sairauden ajatus. Muistuta itsellesi miksi sä tätä teet, miksi tähän lähdit, ja kumpaa sun käytös kulloinkin palvelee: sua vai sun sairautta.
Koira kyllä satavarmasti selviää lyhyemmillä ja rauhallisemmilla kävelylenkeillä mutta ilman sua se ei selviä.
Oi.kiitos tästä. Noinhan mä alan nyt sit tekemäänkin. Nautin kevään tulosta, haistelen ja tuoksuttelen ilmaa ja annan koiran nuuhkia omiaan. Tepsutellaan rauhallisesti eikä mitään jättilenkkejä ja tohotuksia.
VastaaPoistaJa hyötyliikuntareissuillakin esim.kaupassa ei hyppelyitä ja seilaamisia ees sun taas ympäri kauppaa tai kaupan päästä toiseen tuotteita etsien.
Jospa vaikka enemmän nyt lueskelua, rentoilua ja piikkimatolla lötköttelyä, päikkäreitä ym.
Kiitos tosi paljon vinkeistä.
Niin koirathan kans nauttii lötköttelystä, joten eihän niitäkään pidä liikaa rasittaa lenkittämällä. Pienemmätkin nurkalla käynnit riittänee. Nyt kokeilemaan näitä!
Lämmintä kevään odottelua.
Todella infoa antava teksti. Parannun itse syömishäiriöstä parhaillaan ja tämän luettuani en todellakaan halua ruveta ruokiani laihtumisen toivossa vähentämään. Jee! Kiitos paljon tästä, jotenkin uusi motivaattori terveenä pysymiseen♡
VastaaPoista~14v.