Mistä rohkeus parantumiseen?

Mistä rohkeus parantumiseen?

Tämä on kysymys, joka on esiintynyt useassa kommentissa. Kun pieni mielenkiinto parantumista kohtaan on herännyt, vähän tekisi mieli kokeilla, mutta pelottaa. Ahdistaa. Hirvittää. 

Mistä rohkeus parantumiseen?

Ensinnäkin haluan rikkoa sen myytin, että pelko on aina pahasta. Se ei ole!

Tunteet ovat meillä syystä. Ne ovat selviytymisen kannalta elintärkeitä, sillä teemme tulkintoja salamannopeasti tunteiden pohjalta kun taas järkeilyn kautta samaan tulokseen pääseminen voi viedä pitkään ja epäonnistua ihan täysin.

Pelko kertoo siitä, että edessä on jotakin uhkaavaa. Jos olet pimeään aikaan metsässä ja eteen tulee karhunpoikanen, niin tiedät heti olla menemättä sen luokse. Aivosi tekevät tulkintoja tilanteesta ja varoittavat sinua, neuvovat sinua mitä tehdä. Fair enough!

Mutta joskus (tai harvinaisen usein) pelko on epäadekvaatti tunne, eli se ei ole asiaan kuuluva tunne, ja silloin joudumme käyttämään rationaalista puoltamme siihen, että pystymme tekemään oikean valinnan käyttäytymisen suhteen.

Parantumisen pelko ei siis ole ihmisen näkökulmasta adekvaatti, mutta syömishäiriön näkökulmasta se on. Syömishäiriön tavoite on tappaa sinut hitaasti, joten parantumisen pelko on sille adekvaatti tunne! Sairaus on luonut aivoihisi ihan uusia yhteyksia, joiden tuloksina sinulla on pelkoruokia, pelkotilanteita, ajatusvääristymiä... toisin sanoen suurin osa ajatusmaailmastasi on heittänyt härän pyllyä. Tämä on syömishäiriön tekosia, ja nämä sairaat käyttäytymis- ja ajatusmallit ovat syntyneet toiston kautta ja välttämällä niitä entisiä terveitä asioita.

Eli parantuminen ei pelota sinua, vaan se pelottaa sairauttasi.

Miten tämä pelko, parantumisen pelko, rohkeuden puute on jotenkin hyvästä?

Juuri siksi, että se pelottaa syömishäiriötäsi. Sairaus yrittää väittää sinulle vastaan. Se tekee sinut ahdistuneeksi ja pelokkaaksi, koska se ei ole vielä päässyt tavoitteeseensa: sinun kuolemaasi. Tiedän, tämä voi tuntua joistakin todella karulta tekstiltä, mutta tämä on totuus.

Kun tunnistat sen pelon, se on täsmälleen oikea aika hypätä. Mennä ulos omalta mukavuusalueelta ja sietää epämukavaa oloa. Saada pätevyyskokemusta siitä, että vaikka kuinka tunne pelottaa niin silti minä selvisin. 

Viivyttelemällä et tule yhtään sen valmiimmaksi. Uskon, että moni tunnistaa itsessään sen ajatusmallin, että huomenna minä teen sen, viikon päästä, kuukauden päästä, viiden kilon päästä voin alkaa parantua. 

Mutta tämä on kaikki valhetta: sitä valmista hetkeä ei tule vastaan, vaan se hetki on nyt.

Muistan itse miten viime syksynä elin tuota sitten kun -vaihetta.

Sitten kun olen saanut kaksi kiloa pudotettua lisää, sitten voin alkaa parantua.

Sitten kun on viikko mennyt, sitten voin alkaa parantua.

Sitten kun kuukausi on lopuillaan, sitten voin alkaa parantua.

Siinä meni viikot, kuukaudet ja kilot, mutta sitä valmista hetkeä ei tullut. Vielä silloinkaan, kun tein sen hypyn ja sitouduin noudattamaan MinnieMaudia, en silloinkaan ollut valmis.

Koskaan ei ole valmis parantumiseen eikä tarvitse ollakaan. Mutta pitää olla jonkinlainen halu, se riittää.

Parantuminen pelottaa, koska se on yksi iso kokonaisuus täynnä pirun pelottavia asioita: ruoka, pelkoruoat, painon normalisointi ja muuttuva keho, muiden mahdolliset kommentit, tunteet, sosiaaliset tilanteet, mahdollisesti epävarma tulevaisuus. Mitäs sitten? Mitäs sitten kun paino on normaali, putoanko tyhjän päälle?

Et. Et putoa vaan saat elämääsi asioita, jotka pikkuhiljaa täyttävät sairauden jättämää tyhjyyttä. Välillä niitä asioita joutuu penkomalla etsimään, mutta se kannattaa. Itselläni tällaisia asioita ovat muun muassa vertaistukityö ja kokemusasiantuntijan koulutus, mahdollinen uran vaihto ja yliopisto-opinnot, matkustelu, ihmissuhteet, halu kehittyä tanssissa ja olla Dooralle parempi mamma. Olen puolet elämästäni hukannut syömishäiriöön, ja haluan pikkuhiljaa kokeilla jotain muuta. En halua olla tunnettu "sinä anorektikkona", vaan "sinä tyyppinä, joka iski anoreksialle luut kurkkuun". Kyllä minua tulevaisuus pelottaa mutta silloin pitää selvittää faktoja. Kirjoittaa paperille ylös ne pelottavat asiat ja selvittää niihin vastauksia. Tästä voin esimerkiksi sanoa taloudellisen turvallisuuden/turvattomuuden: en ole vielä työkykyinen, joten mitä vaikka ensi vuonna tapahtuu? Mutta nämä asiat selvitetään, ja taas on vähän enemmän varmuutta tulevaisuudesta ja vähän vähemmän tilaa sairaudelle.

Eli ei kannata ajatella koko kokonaisuutta vaan mennä päivä kerrallaan, yksi asia kerrallaan. Jos miettii, että huomenna pitäisi pystyä syömään se 3000 kcal ja vaan levätä, niin varmasti iskee paniikki. Sen sijaan kannattaa keskittyä ruoan lisäämiseen, koska se on pienempi pala purtavaksi ja näin helpompi. Kun keskityt siihen, että huomenna lisäät 300 kcal ja pidät sen muutaman päivän ajan, niin siinä ajassa ehdit jo tottua ajatukseen eikä iske hirmuinen paniikki.

Lisäksi nälkiintymisen oireet on validoitava, sillä aliravittuna ihminen ei pysty täysin järkevään toimintaan ja monella nälkiintymisen oireet voivat yrittää nousta esteeksi parantua. Mutta esimerkiksi painon normalisoinnin pelko poistuu vain normalisoimalla paino.

Loppupeleissä tämä on puhtaasti sinun omissa käsissäsi.

Kukaan ei voi sinua parantaa, avaimet siihen on sinulla itselläsi. Rohkeus parantumiseen on sinussa itsessäsi. Sinä pystyt parantamaan itsesi.

Mieti, onko tämä sellaista elämää, jota haluat elää vielä kuukauden päästä, kolmen kuukauden päästä, vuoden päästä? Mieti omia unelmiasi ja tavoitteitasi. Mieti asioita, joita tykkäät tehdä, joita haluaisit tehdä.

Sinä voit tehdä unelmasi toteen, mutta syömishäiriö ei sitä salli. Voit lykätä päätöksen tekoa aina uudelleen ja uudelleen, juosta karkuun ja välttää tätä pistettä, mutta tulet kohtaamaan sen aina uudelleen ja uudelleen. Et voi edistyä skippaamalla jotain kohtaa.

Pahimmalta tuntuu se alku. Kun päätöksen on tehnyt, olo helpottuu. Tee päätös uudelleen ja uudelleen, joka päivä.Älä anna enää syömishäiriölle suurempaa valtaa.

Se on sinulta vienyt jo paljon ja nyt on sinun aikasi loistaa.

Lisätietoa pelosta ja pelkojen kohtaamisesta täällä.

Lisää aiheesta motivaatio vs päättäväisyys löytyy täältä.

Nälkiintymisen oireista löytyy lisätietoa täältä.

Triggerit sekä niistä selviytyminen

Syömishäiriöstä parantuessa ei voi olla kohtaamatta triggereitä, sillä niitä pursuaa niin media kuin tuttavapiirien keskustelunaiheet. Triggereitä ei voi välttää kokonaan, mutta toisaalta triggereiden haaliminen voi estää parantumasta ihan täysin.
Miten siis löytää jonkinlainen kultainen keskitie, ja miten selviytyä triggeröivistä tilanteista?

Triggerillä tarkoitetaan asiaa, joka jollakin tapaa aktivoi syömishäiriöisen ajattelun ja on ikään kuin bensaa liekkeihin. Me olemme jokainen yksilöitä, joten triggeritkin vaihtelevat yksilöittäin; yksi triggeröityy asiasta A, kun taas asia A ei ole kovinkaan suuri triggeri toiselle.
Mutta yhteistä on se, että suurin osa ruokaan, kehoon, terveyteen ja liikuntaan liittyvät asiat ovat tavalla tai toisella syömishäiriöpotilaille triggereitä ja negatiivissävytteisiä asioita ja voivat pahimmillaan johtaa relapsiin ja parantumisen välttämiseen.

On todella tärkeää tuntea omat rajansa ja se tapahtuu niin itseään kuuntelemalla kuin kokemuksen kautta. Ota hetki itsellesi ja mieti millaiset asiat saavat syömishäiriön heräämään ja vaikuttamaan käyttäytymisen tasolla parantumista estävästi. Onko se muiden laihdutuspuhe? Vegaanius? Rantakunto ja rantakunnon jälkeinen kunto, aka "sen täydellisen kropan" metsästys? Ulkonäöstä ja -muodosta puhuminen? Keskustelut ja artikkelit makroista, esimerkiksi sokeririippuvuudesta ja proteiinin tärkeydestä? Selluliittivoidemainokset?
Itselläni esimerkiksi suuria triggereitä ovat laihdutus-, ruokavalio- ja liikuntapuheet, ruoka-aineiden "pahuudesta" puhuminen ja kirjoittaminen, sekä (oman) kropan arvostelu ("ei näy tarpeeksi lihaksia", "liikaa läskiä siellä ja täällä").
Todella inhottavia tilanteita ovat sellaiset, jolloin syömistilanteessa seuralaiset puhuvat laihduttamisesta ja pahoista ruoka-aineista. Jouduin hiljattain tilanteeseen, jossa seuralaiset puhuivat laihduttamisesta, perunan vaarallisuudesta ja lihottavuudesta ja olivat täysin vakuuttuneita siitä, että he varmasti saisivat syömishäiriön, jos he joutuisivat syömään perunoita. Kyseessä oli kuitenkin ei-syömishäiriöisiä ihmisiä, jotka olivat tietoisia niin minun läsnäolostani kuin sh:sta, mutta siitä huolimatta keskustelu oli tämä.
Uskomattoman triggeröivää, voin vaan sen todeta.

Mitä sitten tehdä kun kohtaa triggerin?
Ihan ensiksikin kannattaa omasta arjesta karsia triggerit mahdollisimman minimiin etenkin alussa. Eli jos seuraat somessa jotain shitness-typyjä, niin lopeta seuraaminen. Lopeta triggeröivien lehtien tilaaminen, esimerkiksi kaikki kauneudet ja terveydet, fitit, sportit, trendit ja cosmot ymv naistenlehdet ovat kuin bensakanisteri sille nuotiolle.
Haali ympärillesi positiivista vahvistusta niin, että se muistuttaa sinua joka päivä tavoitteesta! Korvaa ne triggerit sellaisilla, jotka motivoivat sua parantumiseen ja terveyteen ja kehopositiivisuuteen. Itse tein niin, että rupesin aktiivisesti seuraamaan erilaisia #bodypositive ja #realcovery tilejä Instassa, ja koostin oman lähipiirini sellaisista ihmisistä, jotka saivat minut tuntemaan oloni hyväksi ja jotka tsemppasivat mua eteenpäin ja jotka ovat samalla polulla kuin itsekin olen.
Eli kannattaa ympäröidä itsensä nyt sellaisella positiivisella kuplalla, joka aktiivisesti vie sua kohti terveyttä ja josta kimmahtaa triggerit niiden osuessa kuplaan.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista eikä se toimi kuin tiettyy pisteeseen, joten omaa triggerin sietokykyään pitää vahvistaa ja se käy samalla tapaa kuin pelkoruokien kohtaamisessa: altistuksen kautta. Hengitä syvään, laita silmät kiinni ja puhalla ilma hitaasti ulos, anna kehon rauhoittua. Kun ihmisen tunnemieli aktivoituu, silloin aivokuoren toiminta heikkenee ja ihminen toimii tunteiden pohjalta. Tähän vaikuttaa muun muassa ravitsemustila ja masennus, sillä masennus heikentää aivokuoren aineenvaihduntaa, ja aliravitsemus aiheuttaa masennusta, eli toisin sanoen huonosti syöneenä triggereiden sietokyky on heikentynyt.
Eli ihan ensimmäisenä pidä huoli ravitsemustilastasi, ja toiseksi opettele erilaisia tunteensäätelykeinoja. Voit tarvita TIP-taitoja, joiden idea on tuottaa niin päinvastainen kehollinen reaktio, että tunnetila laskee ja ajatus alkaa taas kulkemaan.
Triggeröivissä tilanteissa pysy tietoisena tunnetilan noususta ja keskity itsesi rauhoittamiseen. Näin tunnetila laskee ja aivosi saavat uuden tulkinnan tilanteesta ja pystyt taas suhtautumaan tilanteeseen oikein. Muistuta itsellesi, että nämä triggeröivät asiat eivät koske sinua, sillä ne voivat oikeasti viedä sinulta hengen.
Mikäli tilanne tuntuu menevän ihan äärimmäisyyksiin saakka, niin tilanteesta poistuminen on yksi vaihtoehto, mutta tässä pitää pysyä tarkkana siitä mitä teet sen jälkeen. Menetkö oksentamaan ruokasi vai purkamaan asiaa lenkkipolulle? Tällä tavalla vahvistusta saa vain syömishäiriösi, ja aivosi tulkitsevat tämän tilanteen uhkana, ja seuraava tilanne on heti pahempi. Sen sijaan voit poistua tilanteesta hetkeksi rauhoittamaan itseäsi (kylmää vettä ranteille tai kasvoille, syvähengittelyä jne), ja palata sitten tilanteeseen.

Ei ole poissuljettu se vaihtoehto, että yrität hienovaraisesti kertoa keskustelukumppaneillesi miten hankala tilanne on itsellesi. Itse olen usein vaihtanut puheenaihetta ihan johonkin päin vastaiseen aiheeseen, joka ei millään tapaa liity laihduttamiseen/ruokaan/liikuntaan/terveyteen, ja ylläpidän keskustelua kysymällä keskustelukumppaneilta johdattelevia kysymyksiä.
Oi että kun nämä kuntavaalit ovat jännittävät, eikö vain? Mitä mieltä sinä olet siitä, joko on löytynyt oma ehdokas? Käytitkö jotain vaalikonetta vai oletko ollut varma tästä jo pidemmän aikaa? Miten sä löysit ehdokkan?
Tai esimerkiksi pakolaiset ovat aina todella hedelmällinen keskustelunaihe, samoin kuin vapaina juoksentelevat kissat, inhotut tosi-tv-ohjelmat ja kuka niihin haluaa osallistua... Mitä ikinä mieleen juolahtaa! Keskustelunaiheita on rajattomasti ja tällä tapaa verestät myös sosiaalisia taitojasi, sillä syömishäiriö tekee ihmisestä usein todella erakoituneen.

Mutta tosiasia on se, että triggereiltä ei voi välttyä täysin, joten on huomattavasti hyödyllisempää opetella kohtaamaan ne ja selviytymään niistä. Mitään yhtä ainoaa tapaa ei ole, jokaisen pitää löytää se omansa, mutta itsensä rauhoittaminen ja tavoitteiden mielessä kirkkaana pitäminen auttavat jo pitkälle. Kannattaa pysyä tietoisena siitä, että ei lähde hyökkäämään triggeriä kohtaan, esimerkiksi mikäli keskustelunkumppani puhuu toistuvasti laihduttamisesta ja ruoasta, niin ei ole kovin tavoitteiden mukaista lähteä hyökkäämään - "aina sinä vaan tästä jaksat jauhaa"; "minä en kestä sua kun sä puhut vaan tästä"; "voitko jo lopettaa?" jne - koska se yleensä saa vastapuolen puolustuskannalle ja jopa suuttumaan.
Mikäli henkilö toistuvasti, jatkuvasti puhuu samasta aiheesta, voit lempeästi hänelle huomauttaa siitä - "mä ymmärrän, että tämä on sulle varmasti tärkeä asia ja on hienoa, että sä haluat huolehtia omasta terveydestäsi, mutta oletko huomannut että puhut siitä toistuvasti?" - ja auttaa häntä näkemään ja havahtumaan siihen, sillä usein ihmiset eivät ole täysin tietoisia siitä mitä tekevät.

Pitemmällä tähtäimellä kannattaa vahvistaa omaa triggeröitymisen sietokykyään altistumisen kautta. Alussa on suotavaa karsia triggerit niin minimiin kuin mahdollista, mutta oman toipumisen edetessä kannattaa ruveta varovaisesti itseään altistamaan triggereille. En tarkoita tällä sitä, että kahden kuukauden jälkeen rupeat jälleen seuraamaan shitnee-typyjä ja tilaamaan fittiä, vaan että luet vaikka yhden triggeröivän artikkelin pari kolme kertaa viikossa aloittaen kaikkein vähiten triggeröivästä. Vahvista samalla omia tunteensäätelykeinoja ja erityisesti rauhoittumiskeinoja (syvähengitys, mindfullness), ja pidä mielessä omat tavoitteesi. Muista se, että sinä olet eri tilanteessa kuin muut, sillä mikä toiselle on terveyttä edistävä on sinulle äärimmäisen tuhoisa ja henkeä uhkaava. Ole tietoinen syömishäiriön ajatuksista ja siitä, että et triggeröityneenä lähde toteuttamaan niitä, vaan että tunnetilasta huolimatta toteutat parantumistasi, eli teet aina päin vastoin kuin sh edellyttää.
Ja vielä ihan lopuksi: triggerit eivät ole paha asia vaikka ne siltä tuntuukin! Triggerit muistuttaa siitä mihin meidän pitää kiinnittää huomiota; triggerit kertoo meidän heikoista kohdista, ja triggerit tekee meistä vahvempia.
Ne tuntuvat pahalta ja saavat sydämen sykkeen kuulumaan korvissa, mutta joka ikinen selvitetty triggeri luo aina yhden uuden kerroksen meitä ympäröivään tefloniin, ja pikkuhiljaa ennen niin pahat triggerit eivät enää saa aikaan kuin kulmien kohotuksen.

Ahdistuksen hallintakeinoista sekä TIP-taidoista lisää täällä.

Kehon vihaamisesta kehosta välittämiseen

Luulen, että yksi useimmin kysytyistä kysymyksistä liittyy omaan kehonkuvaan: miten oppia hyväksymään oma keho? Tai miten edes päästä irti siitä kehovihasta?

Näin heti alkuun huomautan, että tämä teksti on jatkoa Vuokon aikaisemmin kirjoittamalle postaukselle muuttuvasta kehosta ja muiden kommenteista, ja postaus löytyy täältä.

Kehonkuvan vääristymä on yksi nälkiintymisen oireista.

Jotta ymmärrettäisiin miksi näin tapahtuu, niin mennään vähän syvemmälle ja mietitään asiaa mitä tapahtuu aivoissa, koska kaikki lähtee aivoista.

Me ihmiset saadaan noin 80% ympäristön informaatiosta näköaistin kautta. Näköaisti on luonteeltaan integroiva, eli reseptorisolut ja hermoverkko toimivat yhdessä analysoiden tietoa, reagoiden muutoksiin valoisuudessa, kohteen rajaviivoissa ja kulmissa jne. Aivoissa yhdistyy eri reseptorien impulssit ja niiden keskinäinen suhde määrittää kohteen eli sen mitä ihminen juuri havaitsi. Tällä tavalla ihmiselle syntyy tietoinen aistikokemus, mutta kyseessä on tulkittu aistimus eli se ei ole absoluuttisesti totta, sillä ihminen käyttää aiempia tietämyksiään tulkitessaan jotain havaintoa. 

Tämä näkyy esimerkiksi käytännössä niin, että omaa peilikuvaansa ei näe samalla tapaa kuin muut näkevät sinut. 

Ihmisen ympärillä on aina todella rajaton määrä informaatiota eikä ole mahdollista ottaa kaikki huomioon. Siksi ihminen havainnoi sen mikä on milloinkin oleellista ja jättää loput pois. 

Nyt kun olemme vähän selvittäneet havainnointia näköaistin kautta ja ymmärrämme sen, että oma kokemusmaailmamme vaikuttaa kohteen havainnoinnin tulkitsemiseen, voimme siirtyä siihen mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöisen kohdalla.

Syömishäiriöiselle keho on jatkuva taistelukenttä eikä sana "riittävä" kuulu sairauden sanavarastoon. Aina löytyy parannettavaa, tai toisin sanoen, aina löytyy keino olla sairaampi. Kehot - olipa se sitten oma tai muiden - on loogisesti ensimmäinen, johon kiinnittää huomiota. Meneepä sitten kauppaan, virastoon, sairaalaan, kahvilaan, niin huomio kiinnittyy muiden ihmisten kehoon että omaan. 

Oma keho tuntuu laihimmillaankin liian isolta vaikka toisaalta välillä ihminen voi nähdä kehonsa realistisesti. Muistan itse saaneeni välillä näitä hetkiä, jolloin katsoin peiliin ja kauhistuin, "tuoltako minä näytän?" Mutta tunne lihavuudesta vei kuitenkin voiton; tunne vie aina voiton.

Nälkiintyminen aiheuttaa muutoksia ihan aivotasolla saakka, ja aivot alkavat kutistua. Keho polttaa lihaksia ja rasvaa, ja aivot muodostuvat rasvasta, joten ne kutistuvat. Kognitiiviset toiminnat alkavat heikentyä: yleinen hidastuneisuus, ajatus- ja muistikatkokset, mieliala heittelee ja tunteita voi olla vaikea hallita, sekä erilaisia epileptisiä oireita voi ilmestyä. Itse asiassa anoreksiaa sairastavilla on löydetty aivojen kuvantamistutkimuksissa muun muassa laajentuneita aivokammioita sekä uurteita, eli aivokuorella on vähemmän harmaata ainetta, joka on välttämätön tiedonvälityksen kannalta. Tämän harmaan aineen vähentymistä on todettu päälaki- ja ohimolohkolla sekä parientaalialueella, jossa näkohavainto tulkitaan.

Eli kun aivoissa ei ole riittävästi harmaata ainetta, niin aivojen tiedonkäsittely on huonompi, joten ihmisen havainnot voivat olla todella vääristyneet. Aivoilla ei ole kykyä havaita ja tulkita oikein, koska sen tiedonkäsittelyn kannalta välttämätöntä harmaata ainetta ei siellä vaan ole tarpeeksi!

Kun tähän sitten vielä yhdistetään syömishäiriön luoma fiksaatio ihmiskehoon ja kehon muotoihin, kun mielessä pyörii vaan oman kehon lihavuus, niin sitä ihminen silloin näkee kun tarpeeksi kauan tuijottaa omaa kuvajaistaan. Vähän kuin sinulle näytettäisiin korttia, jossa lukee punaisella "sininen" etkä tiedä onko kyse punaisesta vai sinisestä tekstistä. 

Oman kehonkuvan normalisoinnin kannalta ravitsemustilan normalisointi on siis ehdottoman välttämätöntä ja vielä välttämättömämpää on malttaa odottaa ja antaa kehon toipua!

Aivoilta vie keskimäärin vuoden verran palautua optimaaliseen tilaansa painon normalisoinnin jälkeen, joten lausahdus "pää tulee aina viimeisenä" pitää ihan paikkansa juuri tästä syystä: päällä ei ole mahdollisuutta päästä kyytiin nopeampaa. Aivot ovat suurimmaksi osaksi rakentuneet rasvasta, joten ruokavaliosta on saatava kunnolla rasvaa sekä hiilihydraatteja.

Olen itse huomannut radikaalin hyväksynnän olevan todella avain oman kehon hyväksymisessä. Kun lopetin sen jatkuvan jossittelun (jos minulla vaan olisi timmimpi vatsa ja lihaksikkaammat reidet tai olisin vähän pidempi...) ja hyväksyin kroppani sellaisena kuin se on, huomasin päässeeni alkuun. Aluksi välttelin paljon peiliä, koska edelleen näin itseni vääristyneesti, joten sen sijaan rupesin turvautumaan valokuvaamiseen. Kuvien kautta rupesin tajuamaan sen, ettei mun vatsa olekaan niin massiivisen suuri kuin sen itse näin ja koin; näin asioita, joita en peilissä nähnyt. 

Mutta en suosittele oman peilikuvan välttämistä, koska se taas antaa aivoillesi sen viestin, että peiliä pitää aina välttää. Jos olet paljon peiliä välttänyt tähän saakka ja koet, että se sinua jollain tapaa rajoittaa, niin kannattaa aloittaa helposta. Onko vaikka hiuksien laittaminen peilin edessä helpompi kuin peilin edessä seisominen ilman mitään tekemistä? Aloita sitten vaikka sillä. Tai voit ottaa pienen käsipeilin ja peilata sillä varpaitasi, sitten nilkkojasi, sormiasi... mieti mikä kohta on itsellesi helpoin ja siirry sitten pikkuhiljaa vaikeampaan päin. Vielä parempi on se, että otat puhelimella kuvan peilatusta ruumiinosasta ja tallennat sen puhelimeen. 

Näitä peilaustuokioita on hyvä pitää vaikka pari päivässä vaikka vaan minuutin ajan. Tällä tavalla aivosi saavat uutta informaatiota ja oppivat tulkitsemaan näköhavainnon eri tavalla, positiivisemmalla tavalla.

Jotta päästään eteenpäin ja opitaan välittämään omasta kehosta niin se on ensinnäkin prosessi, joka tapahtuu asteittain. Ei ole realistitista olettaa sen tapahtuvan sormia napsauttamallam vaan se tapahtuu harjoituksen ja toiston kautta.

Tämän voi aloittaa miettimällä omat hyvät puolet. Mistä tykkäät itsessäsi? Silmät? Huulet? Hiukset? Nämä olivat itselläni vastauksina. Kysy itseltäsi päivittäin tätä ja sääntö on se, ettet saa sanoa samaa kehon kohtaa kahta kertaa. Eli jos tänään sanot pitäväsi silmistäsi, niin sitä et saa sanoa enää uudestaan. Tämä on haastavaa juuri siksi, että joudut kurkistelemaan ulos omalta mukavuusalueeltasi ja miettimään koko kehoasi. Kun mieleesi tulee negatiivisia ja/tai tuomitsevia asioita kehostasi, niin kirjoita ne ylös. Kirjoita ylös, sitten revi tai leikkaa se teksti irti paperista, sano se ääneen ja silppua tämä pieni paperinpala vielä roskiin.

Käännä nämä negatiiviset väitteet positiivisiksi. Esimerkiksi kun itselleni tuli ajatus, että mun reidet ovat todella paksut, niin mä käänsin sen niin, että no niissä on nyt ainakin lihasta paljon enemmän, ne ovat vahvat ja mä jaksan juosta ja tanssia. Ja entäs sitten jos mun vatsa ei ole enää ohut pyykkilauta, sillä nykyinen vatsani on lihaksikkaampi ja tukee myös selkärankaa, pitää ryhdin hyvänä ja ainakin mä pystyn syömään mitä ikinä haluan! 

Konkreettisia seikkoja oman kehonkuvan normalisoimiseksi on triggerien minimointi ja sen oman sisäisen puheen tiedostaminen.

Kannattaa ehdottomasti poistaa kaikki triggeröivät IG-tilit, lopettaa Facebookissa triggeröivien ihmisten kaveruus, lopettaa triggeröivien lehtien tilaaminen. Itse lopetin esimerkiksi K&T:n ja KuntoPlussan, koska ne ensinnäkin saivat mut sekä kiehumaan kiukusta että triggeröitymään, eikä yksikään "terveellisyyttä" ja shitnessiä koskevat neuvot olleet itselleni hyväksi.

Etsi positiivista vahventamista, eli vahvenna sun tervettä puolta toimivilla asioilla. Esimerkiksi itse rupesin seuraamaan aktiivisesti eri body positive -tilejä, jotka tuovat mulle hyvää oloa. Hakeudun sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Tämä ei ole aina oikeassa elämässä mahdollista, joten sen voi tehdä myös somessa sillä en yhtään väheksy somen kautta saatuja ystäviä. 

Tiedosta se oma sisäinen puhe, eli millä tavalla puhut (tai ajattelet) itsellesi. Jatkuva haukkuminen, mollaaminen, mitätöinti, virheisiin juuttuminen, ruoskinta... mikään näistä ei tee sinulle hyvää! Nyt on aika ruveta kohtelemaan itseään paremmin. Olemaan myötätuntoisempi, taputtamaan itseään olalle ja sanomaan, että sä muuten olet todella hyvä tyyppi!

Koska myötätunto ja itsestään välittäminen vie niin paljon pidemmälle kuin itseviha koskaan.

Lopuksi vielä sellainen, että sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet! Sinut on tehty olemaan juuri sellainen kuin olet! Onni ei tule pidempänä tai pienempänä, vaan onni löytyy elämäntapana. Kaikki ne pienet kauneusvirheet, joita olet toivonut voivasi jotenkin muuttaa, tekevät sinusta juuri niin persoonallisen ja mielenkiintoisen, ja oikeasti, yksilöllisyys on kaunista, sinä olet kaunis! 

Jokainen ihminen on kaunis, joka ikinen vartalo on kaunis! 

Kehosi on uskomattomin asia, jota sinulla koskaan tulee olemaan; kehosi mahdollistaa sinun elossa olemisen; kehosi mahdollistaa kokemukset. Kehosi ei ole vihollinen, kehosi ei ole syypää mihinkään. Kehosi on ansainnut välittämisen jo siksi, että se on olemassa. Sinä olet ansainnut huolenpidon ja välittämisen siksi, että olet olemassa. 

Ja ihan viimeiseksi, sinä olet hyvä, sinä olet riittävä, sinä olet kaunis!

Lisää hiilihydraateista, rasvoista ja proteiinista täällä.

Lähde: Lehtismäki-Hyvönen, Henna. Anoreksia - pako mielen vankilasta. 2016.