Vinkkejä aineenvaihdunnan normalisoimiseksi

Yksi useimmin kysytyistä kysymyksistä liittyy hitaaseen aineenvaihduntaan sekä pelkoon siitä, että onko aineenvaihdunta pysyvästi pilalla. Tämä on varsin relevantti kysymys, joka koskettaa meitä jokaista syömishäiriöstä kärsivää tavalla jos toisella. Pelko siitä, että aineenvaihdunta on pilattu ihan täysin voi nousta jopa esteeksi toipumiselle tai tietämättään ihminen toimii niin, että omilla toiminnoillaan vaikuttaa aineenvaihduntaan negatiivisesti.
Mutta heti alkuun pieni spoler alert: aineenvaihduntasi ei ole pilalla ja sen voi korjata.

Ihmiskeho on tehty selviytymään ja se on uskomattoman sopeutuvainen. Tästä syystä aineenvaihdunta hidastuu kun ihminen alkaa syömään vähemmän. Kehosi ei halua sinun pudottavan painoa, koska se ei enää voi hyvin, ja pysyäkseen elossa kehosi täytyy priorisoida mistä kuluista säästetään. Kehon ns. turhia ja ylimääräisiä kuluja ovat muun muassa hiukset, iho ja kynnet, ruoansulatus sekä hormonitoiminta, näin karkeistettuna. Mutta kehossa tapahtuu paljon muutakin: ruumiinlämpö alkaa laskemaan pikkuhiljaa, verenpaineen ja pulssin säätely heikkenee, lihasmassa alkaa pienentyä, luustontiheys alkaa heikentyä, hermoston toiminta heikkenee. Eli kun kehosi ei saa tarpeeksi energiaa ravinnosta, se priorisoi, ja tällöin BMR (basal metabolic rate, se määrä energiaa minkä kroppasi tarvitsee pelkästään elossa pysymiseen) laskee. Mitä pidempään aliravitsemustila jatkuu, sitä enemmän keho säästää ja sitä enemmän aineenvaihdunta supistuu.
Loppupeleissä keho päätyy triageen, eli se keskittää kaiken energiansa vain välttämättömiin elintoimintoihin, kuten sydämen, aivojen, keuhkojen ja maksan toimintoihin.

Aineenvaihdunta hidastuu siis siksi, että keho saa vähemmän energiaa kuin mitä se tarvitsee, eikä tämä tila ole pysyvä. Aineenvaihdunnan voi normalisoida varsin yksinkertaisin keinoin: syömällä paljon, syömällä paljon hiilihydraatteja ja rasvoja sisältäviä ruokia, ja lepäämällä paljon.
Tiedän miten pelottavaa ja ahdistavaa on, kun paino lähtee alussa nousuun kuin raketti ja mielessä pyörii kauhukuvat: tulenko lihomaan ihan muodottomaksi? Olenko pilannut aineenvaihduntani pysyvästi?
Tämä voi houkutella todella paljon tarttumaan ohjaksiin ja itse ohjailemaan painon nousua, sillä nouseehan paino jo alle 2000 kalorilla ja voit vieläpä liikkua!
Mutta.
Liikkumalla ja syömällä vähemmän kuin kehosi pyytää et anna aineenvaihdunnallesi mahdollisuutta toipua, sillä toimintasi on edelleen hyvin rajoittavaa. On pakko luopua sairaasta kontrollista voidakseen toipua ja saada kontrolli itselleen.
Ja seuraavaksi niihin vinkkeihin!

1. Syö riittävästi, ja syö vielä vähän enemmän!

Aineenvaihdunta kiihtyy kun syöt. Aineenvaihdunta ei kiihdy juomalla vettä, syömällä kurkkua tai vetämällä salaattia päivät pitkät, vaan aineenvaihdunta kiihtyy syömällä.
Jos et vielä ole täysin tietoinen paljonko sinun pitää syödä, vilkaise tämä sivu, mutta 3000 kcal on se hyvä nyrkkisääntö. Alussa saatat joutua syömään mekaanisesti saadaksesi tarvittavan energiamäärän täyteen, koska kehosi nälkä- ja kylläisyyssignaalit eivät toimi kunnolla. Moni käy läpi extreme hungerin, jolloin sinun täytyy syödä kehosi mukaan. Erittäin tärkeää on se, että syöt säännöllisesti parin-kolmen tunnin välein (luonnollisesti EH on poikkeus mikäli olet nälkäinen useammin) etkä skippaile yhtäkään ateriaa tai välipalaa. Pidä aina naposteltavaa mukana ja myös syö niitä.
Eli ensimmäinen ja tärkein vinkki on syödä ja paljon!

2. Lepää!

Lepääminen on toinen avain asiaan.
Kehosi on jo nyt valtaisan stressin alaisena, ja stressi pitää kehon koko ajan hälytystilassa. Kehosi ei kaipaa liikuntaa, se ei kestä lisästressiä, jonka liikunta sille asettaa. Mietipä jos sinulla olisi jalka poikki: et varmasti lähtisi lenkille vaan antaisit jalkasi toipua, eikö niin? Nyt kyse on koko kehostasi.
Liikunta toipumisen aikana pitää kehon nälkiintymistilassa huolimatta siitä miten paljon syöt, joten aineenvaihdunta ei pääse elpymään mikäli liikut.

3. Syö aineenvaihduntaystävällisiä ruokia!

Näitä kutsutaan englanninkielisellä termillä "warming foods" siksi, että ne kiihdyttävät aineenvaihduntaa, eli paljon hiilareita ja rasvoja sisältäviä ruokia. Pitsa, ranskalaiset, juusto (erityisesti juusto), suklaa, maapähkinävoi, jäätelö, pasta, punainen liha, erilaiset jälkiruoat jne jne. Toisin sanoen, mitä herkullisempaa, sen parempaa aineenvaihdunnan kannalta!
Tämä siksi, että hiilihydraatit vaikuttavat suoraan leptiinin - eli nälkähormonin - tuotantoon sekä kiihdyttää aineenvaihduntaa. Äläkä missään nimessä unohda suolaisia ruokia!!

4. Älä juo ellet ole janoinen ja tarkkaile kehoasi

Toisin kuin väitetään, paljo veden juominen ei kiihdytä aineenvaihduntaa vaan se päin vastoin hidastaa. Tarkkaile virtsan väriä saadaksesi selville onko kehosi oikein nesteytetty; mikäli virtsa on lähes kirkasta ja hajutonta, juot liikaa vettä. Myös kehon lämpötila, sekä kylmät sormet ja varpaat viestivät siitä, että aineenvaihduntasi on hidas ja tarvitset ennen kaikkea ruokaa korjaamaan tilanteen, et vettä.
Voit totta kai edelleen juoda, mutta juo janosi mukaan. Se riittää erinomaisesti.

5. Pidä hedelmät ja kasvikset kohtuullisina

Vaikka hedelmissä ja kasviksissa on hiilihydraattia, niin niissä on ennen kaikkea vettä, ja tarvitset ruokaa, ja etenkin paljon hiilareita ja rasvoja sisältäviä ruokia kiihdyttämään aineenvaihduntaa. Voit edelleen syödä hevi-osaston tuotteita, mutta lisukkeina eikä pääateriana.

6. Vähennä stressiä ja nuku

Mikäli syöt täysin rajoittamatta ja lepäät, jo tällä tavalla saat vähennettyä stressiä todella paljon, ja kehosi tarvitsee ravintoa ja aikaa korjatakseen aineenvaihdunnan. Kiinnitä huomiota muihin stressitekijöihin, kuten työ- ja/tai koulustressiin, ja poista stressiä aiheuttavia tekijöitä niin paljon kuin mahdollista. Yksi hyvin simppeli keino on pyytää apua niin työ- tai kouluasioihin kuin omaan toipumiseesikin. Tarvitset apua ja tukea, ja sen saaminen jo vähentää stressin määrää.
Todella tärkeää on myös riittävä uni, vähintään 8-9 tunnin yöunet. Moni kokee toipumisen aloittamisen jälkeen todella voimakasta väsymistä, uupumista, ja tällöin päiväunien ottaminen on enemmän kuin suotavaa. Kehosi on todella kovan rasituksen alaisena ja se toipuminen tapahtuu levossa.

Kun alat noudattamaan näitä neuvoja, tulet huomaamaan erilaisia aineenvaihdunnan kiihtymisen merkkejä, jotka eivät kaikki ole kovin miellyttäviä. Yöhikoilu, kiihtynyt sydämen syke, kehon lämpötilan muutokset, jopa kuumat aallot... Ne eivät tunnu mukavalta, mutta ne ovat kaikki merkkejä kiihtyvästä aineenvaihdunnasta. Etenkin alussa kehon reaktiot saattavat olla rajujakin johtuen siitä, että keho etsii tasapainoa. Onhan se ollut oman aikansa kovan stressin ja nälkiintymisen alaisena, jolloin vaurioita on ehtinyt syntyä, mutta niistä voidaan toipua onneksi.
Tämä vaatii aikaa, kärsivällisyyttä, lepoa ja ravintoa, mutta aineenvaihduntasi tulee kyllä toipumaan. Voin itse todeta sen, että kahdesti näillä ohjeilla navigoineena oma aineenvaihduntani ei ole koskaan ollut yhtä vilkas normaalipainoon päästyäni, ja olin todella yllättynyt! Mutta olin myös helpottunut, sillä minun ei tarvinnutkaan enää katsoa mitä ruokaa söin, vaan söin kaikkea mitä halusin painoni pysyen järkähtämättä samassa lukemassa.
Joten kyllä, toivoa on!

Lisätietoa sekä yksi lähteistä täällä ja täällä.
Lisätietoa aineenvaihdunnasta täällä.
Lisää liikunnan vahingollisuudesta täällä.
Lisää hiilihydraateista, rasvoista ja proteiineista täällä.
Lisää epäterveellisestä vs terveellisestä ruoasta täällä.

Mistä rohkeus parantumiseen?

Mistä rohkeus parantumiseen?

Tämä on kysymys, joka on esiintynyt useassa kommentissa. Kun pieni mielenkiinto parantumista kohtaan on herännyt, vähän tekisi mieli kokeilla, mutta pelottaa. Ahdistaa. Hirvittää. 

Mistä rohkeus parantumiseen?

Ensinnäkin haluan rikkoa sen myytin, että pelko on aina pahasta. Se ei ole!

Tunteet ovat meillä syystä. Ne ovat selviytymisen kannalta elintärkeitä, sillä teemme tulkintoja salamannopeasti tunteiden pohjalta kun taas järkeilyn kautta samaan tulokseen pääseminen voi viedä pitkään ja epäonnistua ihan täysin.

Pelko kertoo siitä, että edessä on jotakin uhkaavaa. Jos olet pimeään aikaan metsässä ja eteen tulee karhunpoikanen, niin tiedät heti olla menemättä sen luokse. Aivosi tekevät tulkintoja tilanteesta ja varoittavat sinua, neuvovat sinua mitä tehdä. Fair enough!

Mutta joskus (tai harvinaisen usein) pelko on epäadekvaatti tunne, eli se ei ole asiaan kuuluva tunne, ja silloin joudumme käyttämään rationaalista puoltamme siihen, että pystymme tekemään oikean valinnan käyttäytymisen suhteen.

Parantumisen pelko ei siis ole ihmisen näkökulmasta adekvaatti, mutta syömishäiriön näkökulmasta se on. Syömishäiriön tavoite on tappaa sinut hitaasti, joten parantumisen pelko on sille adekvaatti tunne! Sairaus on luonut aivoihisi ihan uusia yhteyksia, joiden tuloksina sinulla on pelkoruokia, pelkotilanteita, ajatusvääristymiä... toisin sanoen suurin osa ajatusmaailmastasi on heittänyt härän pyllyä. Tämä on syömishäiriön tekosia, ja nämä sairaat käyttäytymis- ja ajatusmallit ovat syntyneet toiston kautta ja välttämällä niitä entisiä terveitä asioita.

Eli parantuminen ei pelota sinua, vaan se pelottaa sairauttasi.

Miten tämä pelko, parantumisen pelko, rohkeuden puute on jotenkin hyvästä?

Juuri siksi, että se pelottaa syömishäiriötäsi. Sairaus yrittää väittää sinulle vastaan. Se tekee sinut ahdistuneeksi ja pelokkaaksi, koska se ei ole vielä päässyt tavoitteeseensa: sinun kuolemaasi. Tiedän, tämä voi tuntua joistakin todella karulta tekstiltä, mutta tämä on totuus.

Kun tunnistat sen pelon, se on täsmälleen oikea aika hypätä. Mennä ulos omalta mukavuusalueelta ja sietää epämukavaa oloa. Saada pätevyyskokemusta siitä, että vaikka kuinka tunne pelottaa niin silti minä selvisin. 

Viivyttelemällä et tule yhtään sen valmiimmaksi. Uskon, että moni tunnistaa itsessään sen ajatusmallin, että huomenna minä teen sen, viikon päästä, kuukauden päästä, viiden kilon päästä voin alkaa parantua. 

Mutta tämä on kaikki valhetta: sitä valmista hetkeä ei tule vastaan, vaan se hetki on nyt.

Muistan itse miten viime syksynä elin tuota sitten kun -vaihetta.

Sitten kun olen saanut kaksi kiloa pudotettua lisää, sitten voin alkaa parantua.

Sitten kun on viikko mennyt, sitten voin alkaa parantua.

Sitten kun kuukausi on lopuillaan, sitten voin alkaa parantua.

Siinä meni viikot, kuukaudet ja kilot, mutta sitä valmista hetkeä ei tullut. Vielä silloinkaan, kun tein sen hypyn ja sitouduin noudattamaan MinnieMaudia, en silloinkaan ollut valmis.

Koskaan ei ole valmis parantumiseen eikä tarvitse ollakaan. Mutta pitää olla jonkinlainen halu, se riittää.

Parantuminen pelottaa, koska se on yksi iso kokonaisuus täynnä pirun pelottavia asioita: ruoka, pelkoruoat, painon normalisointi ja muuttuva keho, muiden mahdolliset kommentit, tunteet, sosiaaliset tilanteet, mahdollisesti epävarma tulevaisuus. Mitäs sitten? Mitäs sitten kun paino on normaali, putoanko tyhjän päälle?

Et. Et putoa vaan saat elämääsi asioita, jotka pikkuhiljaa täyttävät sairauden jättämää tyhjyyttä. Välillä niitä asioita joutuu penkomalla etsimään, mutta se kannattaa. Itselläni tällaisia asioita ovat muun muassa vertaistukityö ja kokemusasiantuntijan koulutus, mahdollinen uran vaihto ja yliopisto-opinnot, matkustelu, ihmissuhteet, halu kehittyä tanssissa ja olla Dooralle parempi mamma. Olen puolet elämästäni hukannut syömishäiriöön, ja haluan pikkuhiljaa kokeilla jotain muuta. En halua olla tunnettu "sinä anorektikkona", vaan "sinä tyyppinä, joka iski anoreksialle luut kurkkuun". Kyllä minua tulevaisuus pelottaa mutta silloin pitää selvittää faktoja. Kirjoittaa paperille ylös ne pelottavat asiat ja selvittää niihin vastauksia. Tästä voin esimerkiksi sanoa taloudellisen turvallisuuden/turvattomuuden: en ole vielä työkykyinen, joten mitä vaikka ensi vuonna tapahtuu? Mutta nämä asiat selvitetään, ja taas on vähän enemmän varmuutta tulevaisuudesta ja vähän vähemmän tilaa sairaudelle.

Eli ei kannata ajatella koko kokonaisuutta vaan mennä päivä kerrallaan, yksi asia kerrallaan. Jos miettii, että huomenna pitäisi pystyä syömään se 3000 kcal ja vaan levätä, niin varmasti iskee paniikki. Sen sijaan kannattaa keskittyä ruoan lisäämiseen, koska se on pienempi pala purtavaksi ja näin helpompi. Kun keskityt siihen, että huomenna lisäät 300 kcal ja pidät sen muutaman päivän ajan, niin siinä ajassa ehdit jo tottua ajatukseen eikä iske hirmuinen paniikki.

Lisäksi nälkiintymisen oireet on validoitava, sillä aliravittuna ihminen ei pysty täysin järkevään toimintaan ja monella nälkiintymisen oireet voivat yrittää nousta esteeksi parantua. Mutta esimerkiksi painon normalisoinnin pelko poistuu vain normalisoimalla paino.

Loppupeleissä tämä on puhtaasti sinun omissa käsissäsi.

Kukaan ei voi sinua parantaa, avaimet siihen on sinulla itselläsi. Rohkeus parantumiseen on sinussa itsessäsi. Sinä pystyt parantamaan itsesi.

Mieti, onko tämä sellaista elämää, jota haluat elää vielä kuukauden päästä, kolmen kuukauden päästä, vuoden päästä? Mieti omia unelmiasi ja tavoitteitasi. Mieti asioita, joita tykkäät tehdä, joita haluaisit tehdä.

Sinä voit tehdä unelmasi toteen, mutta syömishäiriö ei sitä salli. Voit lykätä päätöksen tekoa aina uudelleen ja uudelleen, juosta karkuun ja välttää tätä pistettä, mutta tulet kohtaamaan sen aina uudelleen ja uudelleen. Et voi edistyä skippaamalla jotain kohtaa.

Pahimmalta tuntuu se alku. Kun päätöksen on tehnyt, olo helpottuu. Tee päätös uudelleen ja uudelleen, joka päivä.Älä anna enää syömishäiriölle suurempaa valtaa.

Se on sinulta vienyt jo paljon ja nyt on sinun aikasi loistaa.

Lisätietoa pelosta ja pelkojen kohtaamisesta täällä.

Lisää aiheesta motivaatio vs päättäväisyys löytyy täältä.

Nälkiintymisen oireista löytyy lisätietoa täältä.

Kokemuksia relapseista ja niistä selviytymisestä

Ajattelimme Heidin kanssa jakaa kumpikin kokemuksiamme relapseihin liittyen. Nehän ovat valitettava osa syömishäiriöistä toipumisen prosessia ja saattavat tapahtua esimerkiksi jonkin elämäntapahtuman laukaisemana vaikka olisi ollut terveenä jo pitkään (Your Eatopia, linkki.).

Itselläni on lähes kahdenkymmenen vuoden syömishäiriötausta. Olen viettänyt vuosia quasi-recovery-vaiheessa (linkki), saavuttanut ajoittain tervettä tasapainoa mutta vajonnut taas uudelleen aktiiviseen syömishäiriöön. Itselleni quasi-recovery on mahdollistanut työn ja ihmissuhteet mutta samalla pitänyt minut sairauden maailmassa esimerkiksi pakkoliikunnan muodossa. En ole ollut vapaa vaikka näennäisesti tilanne on ollut jotenkin hallinnassa. Kun sairastuin 14-vuotiaana oli anoreksia hyvin aggressiivinen ja seuraavat vuodet menivät sumussa ja nälässä enkä edes halunnut parantua. Olin erilaisissa hoidoissa, päiväsairaalassa, sairaalassa, terapiassa... mutta en tavoittanut sisäistä ääntäni. Oikeastaan todellisen paranemismotivaation saavutin vasta kun alkoin olemaan opinnoissani loppusuoralla. Halusin siirtyä työelämään terveemmän kirjoissa. Niin sainkin tilannetta korjattua hyvin ja ehkä voisi sanoa että saavutin quasi-recoveryn tilan. Siitä kuitenkin lopulta retkahdin ja uuvuin ja taas meni puolisen vuotta kunnes pääsin taksisin quasi-tasolle josta taas sitten retkahdin stressin käydessä ylivoimaiseksi.

Your Eatopia-sivuston löysin 2013 syksyllä ja ehkä ensimmäistä kertaa tuntui että saan vastauksia kysymyksiini ja perusteluja asioille. Olin uupunut ja pakkoliikunnan loppuunkuluttama. Luin Gwyneth Olwynin (Your Eatopia-sivuston perustaja) blogikirjoituksia, liityin sivuston keskustelufoorumeille ja olin niin valtavan helpottunut. Annoin itselleni luvan syödä ja paino normalisoituikin nopeaa vauhtia syksyn aikana. Lopulta sitä säikähdin ja seurasi relapsi. Tilanne pysyi kuitenkin suhteellisen hyvällä tasolla ja olin "normaalin kirjoissa", enkä antanut sairauden viedä minua syvemmälle. Tuon relapsin jälkeen on tapahtunut liikettä ylös ja alas ja välillä olen ollut hyvin turhautunut tilanteeseen. Keho voi jo aika hyvin mutta mielen puolella on tehtävää. Toki en voi odottaa mitään pikaratkaisuja vuosikymmeniä kestäneessä tilanteessa.

Uskon, että relapseista oppii joka kerta. Tiedän, että niihin ei pidä jäädä vaan tiedostaa tilanne, olla itselleen myötätuntoinen ja tehdä tarvittavat muutokset (pakkoliikunnan lopettaminen, MM:n minimien syöminen ja aivojen treenaus pois sairauden urilta) jotta toipuminen voi jatkua. Toipuminen ei ole lineaarista vaan aaltoliikettä ja tärkeintä on suunta! Että olet kaikesta huolimatta matkalla eteenpäin. Itselläni on auttanut ns järjen ääni, tietoisuus siitä että vaikka kuinka turvalliselta relapsi aluksi tuntuu, vie se vain syvemmälle suohon, on hengenvaarallinen keino pyrkiä hallitsemaaan ahdistusta ja sieltä täytyy kuitenkin kivuta takaisin ylös joka kerta uudelleen. Olen siis retkahdettuani alkanut mahdollisimman pian tilanteen myönnettyäni syömään enemmän ja vähitellen se on tullut helpommaksi.

Mielestäni on tärkeää pyrkiä tiedostamaan asiat, jotka saattavat triggeröidä sinua ja altistaa relapsille. Itselläni on esimerkiksi juokseminen sellainen jota en hyvin todennäköisesti koskaan enää voi tehdä koska se saa minut herkästi pakkoliikunnan kierteeseen ja vaikuttaa syömisiini. Se on asia joka täytyy vain hyväksyä. Se on yksi asia jonka tiedostaminen auttaa minua turvaamaan terveyttäni. Minun on siedettävä fakta, että ympärilläni ihmiset juoksevat minkä jaloistaan pääsevät mutta se ei tarkoita että minunkin täytyisi niin tehdä. Jokaisella meillä on asioita, jotka eivät meidän tilanteeseemme sovi, on ihmisiä jotka allergian vuoksi joutuvat välttämään tiettyjä ruoka-aineita. Samalla tavalla omaa hyvinvointia on velvollisuus ja oikeus vaalia ja olla altistamatta itseään haitallisille asioille mitä ikinä ne ovatkaan.

Ihanaa sunnuntaita kaikille :)

- Vuokko

Neljääntoista sairausvuoteen sisältyy niin monta relapsia, etten ole niistä perässä pysynyt. Kutsunkin vuosia 2007-2010 mustiksi vuosiksi, koska anoreksia oli silloin kaikkein pahimmillaan eikä mulla juuri ole muistikuvia noista vuosista. Hataria yksittäisiä, mutta siinäpä ne.
Joten tämä mun relapsitarina pohjautuu tähän mun viimeisimpään relapsiin, koska mä nyt tiedostan mikä ajoi mut siihen takaisin. Mitä virheitä tein, mitä jätin tekemättä.

Viime syksynä kun minua uhkasi monielinvaurio (munuaiset olivat pettää hetkenä minä hyvänsä) käännyin siis netin ihmeellisen maailman puoleen tarkoituksena etsiä parantumistietoa. Minulle annettiin Syömishäiriöyksikössä (ja päiväosastolla) ateriasuunnitelma - atsi - jota vihasin ja olen aina vihannut. Tiesin, että jos haluan ylös siitä kuopasta, en voi noudattaa ateriasuunnitelmaa, koska se ei toimi minulla, ei ole koskaan toiminut.
Sitten löysin MinnieMaudin, letsrecover.netin ja Your Eatopian ja päätin kokeilla tätä, koska mitä mä voin hävitäkään? Nopeasti nostin kalorit 3000 kcal ja paino nousi nopeasti, koska olin kuivattanut itseni ihan täysin. Kun minulle iski extreme hunger (linkki!), niin kauhistuin. En tiennyt enkä osannut käsitellä sitä EH:ta ja täysinäisyyden tunnetta vaan oksensin kaiken EH:n aikaiset ruoat. Ahdistus muuttuvasta kehosta oli hirvittävä, tunteiden herääminen oli hirvittävää aikaa ja halusin koko ajan vain lopettaa toipumisen.
Mutta yhtenä päivänä ollessani koirani kanssa kävelyllä kroppani tuntui jämäkämmältä, energisemmältä, ja yllättäen minuun iski halu juosta, joten mä juoksin. Vitsit se tuntui niin hyvältä! Mulle tuli tosi hyvä fiilis, mieliala oli korkealla, hymyilytti ja nauratti ja selän rajut hermokivut hellittivät liikkeessä. Joten mä rupesin hyvin hiljakseltaan rakentamaan pohjakuntoa ja parin kuukauden ajan mun juoksulenkit olivat vain parinkymmenen minuutin mittaisia, ja jolloin hölkkäsin vain pari kolme pätkää ja kävelin loput.
Pätevyyskokemuksia rupesi tulemaan oikein urakalla, sillä mun risainen kroppa pystyi johonkin sellaiseen kuin juoksuun! Olin siis ollut koko kesän ja syksyn tauolla balettitunneista ja tarvitsin edes jotakin liikuntaa pysyäkseni järjissä.
Mä olen hyvin kehollinen henkilö. Tunteeni ovat normatiivistä suurempia ja intensiivisempiä ja tunnen ne koko kehollani voimakkaasti. En ole koskaan ollut hyvä vain olemaan paikoillani, en edes lapsena, jolloin lempileikkini oli hevostallin pito meidän takapihalla :D
Joten nyt löysin erinomaisen ahdistuksen- ja kivunhallintamenetelmän: juoksemisen. Ja jotta mä kehittyisin niin mun piti syödäkin enemmän.
Juoksussa kehityin koko ajan enemmän ja siitä tuli äärettömän tärkeä asia minulle.

Mutta yksi asia mätti, tai oikeastaan kaksi.
En uskaltanut levätä täysin. Totta kai pidin helpompia päiviä, jos olin edellisenä päivänä juossut esim. vitosen. En todellakaan joka päivä juossut vitosen lenkkiä, vaan välissä oli parin kilsan kävely+hölkkälenkkiä, rauhallista hölkkää jne. Mutta puhdasta lepopäivää en uskaltanut itselleni suoda.
Toinen oli se, etten uskaltanut kohdata läheskään kaikkia pelkoruokia. Mä en tiennyt miten niitä kohdataan, mulla ei ollut siihen keinoja. Odotin aina hetkeä, jolloin tunsin olevani valmis ja iskin silloin kynteni helppoon pelkoruokaan, ja taas meni pari-kolme viikkoa, ennen kuin uskalsin kokeilla seuraavaa pelkoruokaa.
Eli mulle jäi paljon ruokarajoitteita, ja kun sitten tulivat touko- ja kesäkuu lämpimine keleineen ja mun ruokahalu katosi ihan täysin, nämä ruokarajoitteet ottivat vallan. Juoksussa sen sijaan edistyin koko ajan enemmän ja enemmän, mutta poikkeuksena parin kuukauden takaiseen (eli akseli marras-huhtikuu -15-16) oli se, että se oli pieni pakko mennä juoksemaan. Enää se ei tuonut yhtä suurta mielihalua eikä se lievittänyt ahdistusta, päin vastoin: se loi ahdistusta ja väsymystä.

Valmistuin tradenomiksi kesäkuussa ja heinäkuussa oli juhlat, joita olin pitkään odottanut ja haaveillut. Mutta sitten koittikin tyhjyys: entäs nyt? Noh, sehän oli kuin tervetuloa -kutsu syömishäiriölle. Tässä tilanteessa sh tarjosi minulle jotakin sisältöä elämään, ja toiseksi sh on selviytymiskeinona ihan selkäytimessä, joten jos jotain pahaa tapahtuu niin mä reagoin siihen aina ensimmäisenä syömishäiriöllä.
Yhtäkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa itkin kun piti lähteä juoksemaan. En olisi halunnut; kroppa oli hyvin väsynyt ja kipeä, jalat painoivat tonnin, sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos. Eli klassinen ylikuntotila. Alkusyksyyn saakka tilanne paheni päivä päivältä myös ruokien suhteen ja luoja ties miten pahaan tilanteeseen olisin ajanut itseni ellei mun kroppa olisi pistänyt stopin. Vasemman jalan jänteet olivat tulehtuneet todella pahasti, ja jänteen ja lihaksen yhtymäkohta hankasi luuta äärimmäisen kivuliaasti. Lääkäri kielsi juoksemisen ehdottomasti, vaikka mä siltikin yritin ottaa pari juoksuaskelta mutta lopetin siihen, koska kipu oli niin kova. Rupesin kävelemään kelloa ja sykemittaria vastaan. Tein intervalleja ja kotona omaa jumppaa, vaikka en olisi yhtään halunnut. Mutta anoreksian ote minusta oli niin raju, etten uskaltanut laittaa kampoihin kunnolla; yritin kyllä mutta kaduin aina katkerasti.
Mulla oli parantumisaikomuksia: kunhan laihdun xx kg alle, niin sitten; aloitan ensi viikolla; mä nyt odotan tän kuun loppuun ja aloitan sitten.. jne.
Mutta viimeinen niitti oli psykologini sanat kokemusasiantuntijan koulutukseen haun epäonnistumisesta.

Syyskuun puolivälissä jouduin tekemään valinnan: onko syömishäiriö mulle tärkeämpi asia kuin haaveilemani kokemusasiantuntijan koulutukseen haku?
Ei. Ei se ollut, ja siltä istumalta mä tein muutoksia. Otin MM:n käyttöön, rupesin hellittämään kävelylenkeistä ja muusta touhotuksesta, ja nyt todellakin syön minimien (klik!) mukaan ja ylikin, en enää jaksa ylläpitää ruokapäiväkirjaa eikä pääni sisällä oleva kalorilaskuri tikitä niin voimakkaasti; välillä se on jopa unessa ;)
Ne kaksi virhettä - pelkoruoat ja lepo - on nyt niitä, jotka mun pitää korjata. Siksi puhun levosta ja pelkoruokien jatkuvasta kohtaamisesta koko ajan, koska parantumistyössä on ensiarvoisen tärkeää kehittää uusia toimivia ajatus- ja käyttäytymismalleja entisten tuhoisten tilalle, ja miten aivoja oikein koulutetaan oppimaan näitä uusia malleja? Altistamalla ja toistamalla. Ensin altistetaan ja sitten toistoa toiston perään.

Nyt minulla menee jo aika hyvin. Kehoni on tottunut saamaan ruokaa ja se vaatii koko ajan enemmän ja enemmän. Viime vuonna tein sen virheen, että oksensin ne ruoat, niin otin opikseni enkä ole oksentanut! Tämä on itselleni mieletön voitto, koska kompensointi laukaisee todella ikävän kierteen rajoituksineen ja ahmintoineen, ja tätä kierrettä voi olla hankala saada poikki.
Mä olen optimistinen tämän parantumisprosessin suhteen: mulla on haave ja tavoite, jotka asettavat myös tietyn paineen mulle pysyä hyvässä kunnossa jaksaakseni käydä koulutus läpi ja toimia kokemusasiantuntijana.
Ja eiköhän se taida olla myös niin, että tämä on nyt se viimeinen kerta, kun löydän itseni tästä tilasta. Haluan todella kovasti auttaa muita ja näyttää mallia omalla esimerkilläni. Haluan kääntää sairauteni mun voimavaraksi, ja näin mä sen voin tehdä :)

Ainoa tilannetta varjostava asia on mun kehon vauriot. Minulla on sydämessä sivuääni ja vuoto mitraaliläpässä, ja maksaan on syntynyt sh:n takia pientä häikkää, ja luusto on todella huono. Minulla on vaikean osteopooroosin myötä syntynyt useita rintarangan nikamamurtumia ja olen lyhentynyt 5 cm niiden takia. Sairastan sh:n lisäksi myös fibromyalgiaa, joka aiheuttaa erilaisia kiputiloja kudoksissa. Apu on säännölliset elämäntavat ja liikunta.
Joten kun myöhemmin tunnen oloni varmaksi, aion kokeilla juoksemista uudelleen ja pitää lepopäiviä.
Poikkeuksena esim. viime syksyyn tunnen itseni vahvemmaksi ja varmemmaksi. Tiedän pystyväni siihen psyykkiseen työhön, koska olen saanut terapiasta todella paljon hyviä apukeinoja, mutta kehoani mun on pakko oppia kuuntelemaan ja kunnioittamaan enemmän; muuten ei mistään tule mitään.

Kuten Vuokko kertoi omassa kokemuksessaan, niin on tärkeää tiedostaa ne triggerit, jotka altistavat relapsille. Jos sinulla on recovery-ig, niin lopeta triggeröivien tilien seuraaminen, se on parasta juuri sinulle. Suosittelen etsimään bodypositive -tilejä ja realcovery -tilejä, joissa oikeasti edetään kohti terveyttä. Hankkiudu eroon sellaisista asioista, jotka pitävät sinua sairaudessa kiinni, esim. farkkuostoksilla ota kokeiltavaksi heti numeroa tai paria isommat farkut ja jätä ne tällä hetkellä sopivat farkut hyllylle. Mitä ruokaan tulee, niin kokeile suosiolla uusia erilaisia ruokia ja vältä omia turvaruokiasi.
Mieti millainen oli se tilanne, kun relapsi tapahtui. Muuttuiko elämäntilanne? Vai oliko syynä heikko itsetunto, jonka takia päätit pudottaa pari kiloa ollaksesi rantakunnossa kesällä? Relapsiin on aina jokin syy, joten relapsit ovat opettavaisia: mitä pitää tehdä tai välttää parantumisvaiheessa, jotta nyt ei päädytä samaan vaan oikeasti parannutaan (tai päästään ns. remissioon (klik!).
Täytyy tiedostaa se fakta, että tietyt asiat eivät koske minua (tai sinuakaan), ja näitä asioita ovat mm. shitness, dieetit, pikadieetit ja -laihdutuskuurit, sillä näille mä olen allerginen ja näistä mä sairastun. Aivan kuten pähkinäallergikko sairastuu syötyään pähkinöitä, sh-potilas sairastuu laihduttamisesta.
Mutta ihan lopuksi vielä: muista, että sinä todellakin ansaitset parantumisen ja terveen elämän ja hyvää, maittavaa (tai vähemmän maittavaa :D) ruokaa, ja sinulla on oikeus lötköttää sohvalla koko päivä katsoen Netflixiä, koska kehosi tekee sillä välin valtavan arvokasta työtä korjaten niitä vaurioita, joita syömishäiriö on aiheuttanut.
Ja sinä todella olet kaiken sen arvoinen! :)

<3: Heidi

Quasi-recovery, sudenkuoppa vai askel parempaan?

Toipuminen on rankkaa. Syömishäiriön ääni on läpitunkeva ja saa aikaan tarpeen toimia sen sanelujen mukaan. Vaikka olet tehnyt päätöksen toipua, saattaa olla että huomaat tekeväsi kompromisseja sairauden kanssa. Alat kompensoimaan syömisiäsi tai muuten ylläpidät syömishäisiön sanelemaa kontrollia.

Kun olet syvällä sairauden syövereissä et edes pyri vastustamaan sairauden ääntä. Toimit sen mukaisesti, kenties liikut pakonomaisesti, syöt niukasti ja noudatat erilaisia ahdistusta lievittäviä rituaaleja ja käytät kompensaatiokeinoja. Ruoka, syöminen ja syömättömyys täyttävät ajatuksesi. Muulle ei jää tilaa. Kun lähdet toipumisen tielle tämä kuvio on rikottava. Täydessä toipumismoodissa ollessasi syöt tarvittavat minimimäärät ja yli, et liiku, et kompensoi, etkä millään tavoin mittaa tai punnitse itseäsi. Sinulla on ehkä terapeutti tukenasi ja työstätte sairaiden ajatusten tilalle terveempiä, toimivampia ajatusmalleja. Jos kuitenkin jäät aktiivisen sairastamisen ja täyden toipumisen väliin olet ns. quasi-recoveryssä, tilassa jossa et enää aktiivisesti pyri syömään vähempää, pudottamaan painoa tai saavuttamaan tavoitekehoa mutta jossa kuitenkin jatkat päivittäisen energiavajeen kerryttämistä kehoosi. Tämä voi tapahtua liiallisen liikunnan kautta tai siten, että syöt päivittäin alle minimienergiamäärien tai molempien edellä mainuttujen kautta.

Quasi-recoveryssä et enää harjoita aktiivisesti (tai olet vähentänyt) kompensaatiokeinojen käyttöä ja olet lisännyt energiamääriä. On mahdollista että painosi nousee tässä tilassa huolimatta siitä, että syöt alle suositusten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kehosi toipuu. Itse asiassa jos elimistösi on jatkuvasti tilassa, jossa energiansaanti ei kohtaa tarvetta, ei kehon sisäisille korjausprosesseille jää energiaa. Pelkkä painon normalisoituminen ei siis tarkoita kehon kokonaisvaltaista toipumista. Painon on mahdollista nousta niukallakin energialla johtuen kehon säästöliekistä, johon se menee aliravitsemustilassa eli tilassa, jossa energiansaanti on liian vähäistä kehon tarpeeseen nähden.

Quasi-recovery ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita huonoa. Nimittäin se on toki keholle verrattaen parempi tila kuin aktiivinen syömishäiriö. Mutta siihen ei tule tyytyä koska jokainen meistä ansaitsee täyden toipumisen, omaan setpointtiin (biologinen normaalipainoalue) pääsemisen ja aineenvaihdunnan normalisoitumisen. Ilman riittävää energiaa (MinnieMaudin minimit ++) ja lepoa ei toipumistyötä ole mahdollista saattaa loppuun. Quasi-recovery voi toimia hetkellisenä välietappina jos hyppääminen suoraan täyteen toipumismoodiin tuntuu mahdottomalta. Älä kuitenkaan jää quasi-moodiin ja jos mahdollista pyri hyppäämään suoraan sen yli ja antamaan kehollesi kaikki se mitä se tarvitsee! Muista että mikään ei ole liikaa!

- Vuokko


Ps. Kirjoittamani tekstit sisältävät tietoa ja ajatuksia toipumiseen liittyen mutta sinä olet se joka olet vastuussa omasta elämästäsi ja valinnoistasi <3.