Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelkojen kohtaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelkojen kohtaaminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. syyskuuta 2017

Ruoan kanssa ystävystyminen

Ruoka.
Viisikirjaiminen sana, joka ei tarkoita mitään muuta kuin ravintoa mutta johon sisältyy uskomaton tunnelataus. Syömishäiriöiselle ruoka ei ole "vain" ruokaa, vaan se on viha-rakkaussuhteen sisällyttävä välttämättömyys, jota himotaan ja kauhistellaan; joka on joko turvallista tai äärettömän pelottavaa; joka tekee joko hyväksi ja puhtaaksi tai pahimmillaan vie ihmisarvon ihan kokonaan.
Ruoka ei ole "vain" ruokaa eikä se ole koskaan ongelmien syy ja juuri. Ilman ruokaa ei kuitenkaan kukaan elä - se on siis välttämättömyys - mutta voiko siitä tehdä myös jotain muuta?
Voisiko ruoan kanssa jopa... ystävystyä?
Kyllä voi.

Itselläni on ollut todella monimutkainen suhde ruokaan vuosikymmenen ajan. Jaottelin eri kausien aikana ruoat eri tavalla: oli maultaan hyvää ja pahaa, oli laadultaan hyvää ja pahaa, oli painon kannalta hyvää ja pahaa, oli liikunnan kannalta hyvää ja pahaa. Osa ruoista teki minut paremmaksi ihmiseksi, kun taas valtaosa pilasi elimistöni täysin. Yhteen aikaan, kun anoreksiani oli psykoottistasoinen, en voinut syödä sillä tunsin jokaikisen murusen ja nesteen tilkan mustaavan elimistöni ihan kokonaan. Uskoin ruoan tappavan minut, myrkyttävän minut, lakkauttavan jokaikisen elimeni toiminnon.
Parhaimmillaan taas käytin ruokaa lohtuna ja korvikkeena. Hukutin tarpeeni ruokaan. Sitten taas ruoasta tuli uusi vihollinen, joka tappaisi minut. Olin vakuuttunut, että ainoa tapa elää, ainoa tapa pysyä hengissä on olla ilman ruokaa.
Jos joku minulle olisi tuolloin sanonut, että voin suhtautua ruokaan paljon rennommin ja jopa ystävystyä ruoan kanssa, olisin nauranut hänet pihalle.
Mutta näin vaan pääsi käymään. Opin ystävystymään ruoan kanssa, mutta se ei tapahtunut itsekseen. Jouduin muokkaamaan omaa ajatus- ja käyttäytymismaailmaani paljon ja kohtaamaan alussa loputtomalta vaikuttavan määrän pelkoruokia, mutta se oli sen arvoista.
Miten tämän voi tehdä, miten siis ystävystyä ruoan kanssa?



1. Lopeta ruokien jaottelu hyviin ja pahoihin

Ruokien jaottelu hyviin ja pahoihin - aivan kuten turvallisiin ja ei-turvallisiin - ylläpitää niin syömishäiriötä kuin laihdutusajattelua, engl. diet mindsetiä. Kun jokin ruoka on turvallinen tai hyvä, tämä antaa sen vaikutelman, että ruoka on jotenkin eriarvoisessa asemassa kuin jokin muu ruoka, esimerkiksi omena on hyvää ja turvallista kun taas suklaa on pahaa ja ei-turvallista, pelottavaa, tai jopa vaarallista. Jos mietitään lyhyesti syitä tämän takana, niin loogisesti ajatellen hyvät ja turvalliset ruoat ovat saaneet leimansa siksi, että ne ovat kevyitä, terveellisiä, syömishäiriöystävällisiä. Sen sijaan pahat ruoat ovat pahoja siksi, että ne ovat vähemmän terveellisiä, niissä on enemmän sitä ja tätä (tyypillisesti rasva ja sokeri) eikä niitä voi syödä, sillä ne nostavat painoa, aiheuttavat ahmimiskohtauksen, pakottaa lenkille, pilaa veriarvot, jne.
Näin se ei kuitenkaan ole. Kaikki ruoka on vain ruokaa, ei mitään sen kummempaa! Terveydelle pahaa ja vaarallista ruokaa ei ole olemassakaan, sillä kaikki ruoka mitä meille kaupassa myydään on tiukan valvonnan alla. Meillä on myös elintarvikelaki, pakkausmerkintöjä koskeva laki sekä lisäaineita koskeva lainsäädäntö; ruokaketjun toiminnan läpinäkyvyys auttaa meitä seuraamaan ruoan tuotannon turvallisuutta sekä kehittämään luottamusta ruoan tuottajien ammattitaitoon (lisää täällä!).

Ruoan jaottelun lopettaminen kuulostaa helpolta mutta sitä se ei välttämättä ole. Meillä jokaisella on varmasti vaikeampia ruokia, jotka vaan pitää kohdata. Itse esimerkiksi luokittelin pikaruoan huonoksi ruoaksi ja kun sitten viimein kohtasin sen ja söin pikaruokaa, tajusin sen olevan vain ruokaa. Hampurilainen on sämpylä, jossa on välissä salaattia ja pihvi, juustoa ja mausteita. Se on siis leipä! Sama koskee pitsaa: se on pala leipää, jonka päällä on tomaattia, juustoa ja jotain muuta täytettä. Leipää päällysteillä! Ranskalaiset ovat vain paistettuja perunoita, joissa on suolaa ja maustetta. Eli paistinperunoita!
Mikään ruoka ei ole toista parempi tai huonompi, on vain ruokaa, neutraalisti kuvailtuna vain ruokaa. Ruoat on tehty eri ainesosista ja ne maistuvat eri makuisilta: jokin on karvasta, jokin suolaista, jokin makeaa. Jostakin ruoasta et tykkää, jostakin taas opit tykkäämään.
Mutta kaikki ruoka on vain ruokaa. Ruokaa, joka ei ole hyvää eikä pahaa.

2. Kohtaa pelkoruokasi ja löydä uusia suosikkeja

Yksi tämän ystävyysprojektin tärkeimmistä asioista on pelkoruokien kohtaaminen.
Monella on varmasti ennakkoluuloja joistain ruoista, joita ei ole edes kokeillut. Voi olla pelkoruokia vaikka sitä ei olisi koskaan edes maistanut! Voi myös inhota jotakin ruokaa siksi, että pelkää ruokaa vaikkei ole koskaan sitä maistanut.
Itse tunnistan joka kohdan. Yksi sellaisista oli maapähkinävoi. Olin maistanut suklaata, jossa oli maapähkinävoita, ja tuomitsin maapähkinävoin ihan hirvittäväksi sapuskaksi. Mielestäni se olisi pitänyt olla kriminalisoitu enkä halunnut koskea siihen edes pitkällä tikulla. Oikeasti pelkäsin sitä sen energia- ja rasvamäärän takia, koska anoreksia sai minut vakuuttumaan siitä, että maapähkinävoi on kaikin tavoin pahaa ruokaa.
Sitten kohtasin maapähkinävoin, ja jouduin syömään sitä parikymmentä kertaa ennen kuin tajusin tykkääväni siitä, ja näin siitä tuli yksi suosikeistani.
Eli vaikka olisit tuominnut jonkin ruoan pahan makuiseksi vaikket olisikaan sitä syönyt tai olet kokeillut sitä vain kerran pari, niin anna sille uusi - tai kymmenen uutta - mahdollisuutta. Lapsilta vie ainakin sellaiset 18 syömiskertaa ennen kuin he pystyvät sanomaan pitävätkö he ruoasta, ja sama pätee ihan aikuistenkin kohdalla. Toki jotkin ruoat taas eivät miellytä ihmisen makusilmuja ja voivat jo ensimaistamisella olla niin epämiellyttäviä, että ihminen pystyy sanomaan ettei nauti ruoasta. Mutta pitää kuitenkin maistaa ja antaa ruoalle mahdollisuus.

Pelkoruokia pitää kohdata useamman kerran: mitä pelottavampi sitä useammin sitä pitää syödä. Toisaalta myös mitä useammin eri pelkoruokia kohtaa niin sitä nopeammin pelot eri ruokiin alkaa kutistua, sillä kohtaamalla uusia, pelottavia ruokia aivosi saavat koko ajan uutta viestiä, että "hei, taas tämä ihminen syö tätä aiemmin pelottavaa ruokaa, jo toinen kerta tälle päivälle, eli tämä ei olekaan enää niin iso juttu. En lähetäkään ihmiselle enää niin isoa ahdistusta!" Muista, että parantuminen on opettelua. Sinun pitää opettaa myös aivoillesi miten suhtautua ruokaan, ja yksi erittäin simppeli ja tehokas keino on vaan syödä pelkoruokia. Tällä tavalla luot uusia, terveitä yhteyksiä aiempien sairauden yhteyksien tilalle, ja kerta kerralta ahdistuneisuus ja pelko lievittyvät.
Tässä vaiheessa on erinomainen tilanne laajentaa ruokavaliota ja etsiä uusia suosikkeja. Laita ranttaliksi, heittäydy villiksi, kokeile kaikkia kaupan ruoka-aineita ja kokeile mitä yllättävimpiä yhdistelmiä, ja ole utelias!



3. Lopeta laihduttaminen - nyt ja lopullisesti

Laihduttamisen lopettaminen on kaiken a ja o, niin parantumisesi kuin ruoan kanssa ystävystymisen kannalta.
Kun laihduttamisen lopettaa, alkaa luonnollisesti vapautua enemmän energiaa pakonomaisesta ruokaan keskittymisestä ja perspektiivi laajenee: sen sijaan että ruoan näkee vain välttämättömänä pahana, näkee mahdollisuuksia, makuja, värejä. Näkee ravintoa, näkee ruokaa. Tulee uteliaaksi. Ja tulee myös se piste, kun haluaa omalle keholleen vain parasta.
Nurinkurisesti, laihduttaminen lihottaa sillä se laukaisee elimistössä säästöliekin ja pidemmälle vietynä triagen, eli keho keskittää kaiken energian ylläpitämään välttämättömien elintoimintojen toiminnon. Laihdutettaessa elimistö käyttää polttoaineenaan paitsi lihaksia niin myös sisäelimiä, jolloin aineenvaihdunta pienenee. Kun ihminen sitten syö enemmän, keho tarraa kaikkeen kiinni seuraavan nälänhädän pelossa ja paino nousee.
Mutta kun laihduttamisen lopettaa ihminen syö tarpeeseensa. Ihmiskeho on uskomaton koneisto, jolla on äärimmäisen hienostunut nälän ja kylläisyyden säätelyjärjestelmä, joka pitää huolen optimaalisesta energian saannista ja hyvinvointipainon ylläpitämisestä. Tällöin myös kaikki kontrolli on sinulla itselläsi edellyttäen, että olet oppinut kuuntelemaan kehosi viestejä ja toimimaan niiden mukaan.

4. Kuuntele kehoasi

Niin ruoan kuin parantumisesi kuin hyvinvointisi kannalta on äärimmäisen tärkeää palauttaa yhteys omaan kehoon. Mitä kehoni kertoo minulle juuri nyt?
Joskus omat mielihalut voivat aiheuttaa sekundäärisiä tunteita, esimerkiksi häpeää tai syyllisyyttä, sillä "enhän minä saisi syödä tätä ruokaa enkä todellakaan saisi tuntea himoa sitä kohtaan". Mutta kehosi ei kuuntele syömishäiriösi ajatuksia eikä noudata sen synnyttämiä tunteita, sillä kehosi prioriteettinä on sinä: sinun hyvinvointi. Joskus mielihalut voivat tuntua todella järjettömiltä mutta koskaan ne eivät synny tyhjästä. Jo evoluution ja ihmissukupolven hengissäsäilymisen kannalta kehomme viestit kertovat aina jostakin tarpeesta, joten sinä todella voit luottaa kehoosi ja sen viesteihin.

Voit lähestyä himoitsemiasi ruokia - etenkin sinulle hyvin vaikeita ja pelottavia - kirjoittamalla ylös tunteesi ja ajatuksesi tilanteessa. Mitä ajatuksia ruoka sinulle synnyttää? Miltä syöminen tuntui? Entä jälkeenpäin? Voit ottaa ruoan käteen ja katsella sitä eri puolin, haistaa sen tuoksun. Miltä se tuoksuu? Entä miltä se maistuu?
Lähesty tilannetta enemmän uteliaana, ikään kuin tapaisit ystävän, jota et ole nähnyt pitkiin aikoihin.




5. Mene oman mukavuusalueesi ulkopuolelle

Siinä vaiheessa, kun parantuminen alkaa tuntumaan turhan mukavalta, edistyminen tyssää.
Ei ole tarkoitus kiduttaa sinua vaan on tarkoitus pitää sinut liikkeellä, edistymässä, kehittymässä.
Oletko tottunut syömään keittoa aina lounaaksi tai yhden keksin aina jälkiruoaksi? Syötkö aina saman aamiaisen tai välipalan? Riko rutiineja! Syö lounaaksi annos lasagnea ja iltapalaksi pitsaa. Syö jälkiruoaksi pala suklaakakkua jäätelöllä. Syö aamiaiseksi sokerihuurrutettuja muroja maapähkinävoilla höystettynä. Syö muualla: mene lounaalle johonkin ravintolaan, pakkaa välipala mukaan ja mene vaikka kirjastoon. Tai pakkaa välipala mukaan ja istahda bussiin ihan vaan ajelulle ilman että olisit mihinkään menossa.
Tiedosta omat kehittämisen tarpeesi ja targetoi ne. Jos sosiaaliset syömistilanteet ovat sinulle vaikeita, paneudu niihin. Mikä vaan tilanne käy kunhan lähellä on enemmän kuin yksi ihminen. Tai jos olet todella kaavoihisi kangistunut ateriasuunnitelman suhteen, mieti itsellesi helpoin tapa lähteä sitä rutiinia rikkomaan; onko se aterian syöminen puoli tuntia ennen tai jälkeen, onko se ihan erilainen jälkiruoka, onko se lasagnea keiton sijaan, onko se välipalan syöminen kaupungilla, onko se iltapalan syöminen sohvalla keittiön pöydän sijaan. Keinoja löytyy paljon, joten anna mielikuvituksesi lentää!

Harjoittele spontaania syömistä ja tämä on erityisen tärkeää heille, jotka noudattavat ateriasuunnitelmaa. Itselläni toipumisvaiheessa ateriasuunnitelman noudattaminen tyssäsi aina siihen, että se ei koskaan sallinut spontaania syömistä ja olen itse nykyisin ruoan suhteen melko spontaani. Olen uskaltautunut kahvilaan chai lattelle ihan vaan hetken mielijohteesta, tai olen koukannut jäätelön kioskista mukaan. Aina ei ole edes tehnyt mieli jäätelöä tai chaita, vaan olen tehnyt sen niin puhtaasti harjoituksen takia kuin ihan vaan jonkin tekemisen takia.

Oli oma mukavuusalueesi millainen hyvänsä, tiedosta se ja ota askel ulkopuolelle. Voit piirtää siitä vaikka ihan piirroksen tai kirjoittaa vaikka käsikirjoituksen - kirjoita vaikka novelli tai jopa näytelmä! - mikä tahansa mikä toimii juuri sinulle. Tai voit vaan kuvitella sen mielessäsi. Tärkeintä on se, että tiedostat mitä sinun pitää tehdä - laajentaa käyttäytymismalliasi - ja haastaa itseäsi. Mikä tahansa mikä sinua jollain tapaa haastaa - olipa se pelkoruoka, haastava syömistilanne, ruoan valmistaminen, syöminen eri paikassa, ateriasuunnitelman ulkopuolinen syöminen, tai vaikka vaan enempi lepääminen - tee se. Mitä vähemmän haastat itseäsi, sitä pienemmäksi mukavuusalueesi jää ja sitä suurempi on relapsin riski tulevaisuudessa.
Älä tyydy puolinaiseen, vaan tähtää täyteen!

Eihän tämä kaikkein helpointa hommaa ole (okei, vuoden vähättely :D) mutta joka ikinen minuutti maksaa itsensä takaisin! Yksi ehkä isoimmista esteistä muodostaa syömishäiriöinen ajatusmaailma ja sen ehdottomuus, kärsimättömyys, sillä kaiken pitäisi muuttua just ja nyt. Näin se ei kuitenkaan mene. Olet kehittänyt nykyiset ajatusmallit vuosien huolellisella työllä ja toistolla, joten uusien ajatusmallien omaksuminen vaatii yhtä huolellista työtä ja toistoa myös. Mutta jostakin pitää aloittaa, ja hyvä uutinen on se, että fake it till you make it! 
Eli vaikka et uskoisi tippaakaan siihen mitä ajattelet, niin jokainen toistamasi ajatus ja teko rekisteröityy aivoihisi. Esimerkiksi toistat ajatusta "maapähkinävoi ei ole pahaa ruokaa eikä se minua lihota" vaikka et oikeasti usko siihen pätkääkään, mutta mitä enemmän toistat sitä niin sitä enemmän itse asiassa alat uskomaan siihen. Me voimme opettaa itsemme ajattelemaan uudella tapaa toistamalla jotain uutta mallia, toistamalla uutta ajatusta.
Muistelepa silloin ennen kuin sairastuit. Millainen oli reaktiosi ajatuksiin, jotka ovat nykyisin sinulle automaattisia? Todennäköisesti epäilit niitä, vierastitkin, et välttämättä edes uskonut niihin. Mutta mitä enemmän ajattelit sitä, niin sitä enemmän aloit myös uskomaan siihen.

Tämä on itse asiassa se salaisuus, joka auttoi itseäni paljon.
Toistin vaan samoja ajatuksia: mikään ruoka ei ole hyvää eikä pahaa, ruoka on neutraalia, ruoka on vain ruokaa. Kun tästä pääsin vähän eteenpäin, seuraavat ajatukset olivat: saan syödä kaikkea, kaikki ruoka on sallittua, kaikki ruoka on hyvää ruokaa. Tästä taas seuraava askel oli se, että rupesin tietoisesti ajattelemaan ruokaa kuin ystävää mutta huomautan tässä nyt siitä erittäin tärkeästä seikasta, että ruoka ei ole eikä tule toimimaan ystävän tmv korvikkeena!

Tämän postauksen vinkit eivät siis tarkoita sitä, että ruoasta poistetaan se ruoan ja ravitsemuksen rooli, eli että ruoalla jollakin tapaa täytetään jotain muita kuin ravitsemuksellisia tarpeita!!

Tämän postauksen tarkoitus on siis enemmän luoda parempaa suhdetta ruokaan, ystävystyä sen kanssa, sen sijaan että suhde säilyisi jotenkin ehdottomana hyvä vs paha, tai välttämättömänä pahana. Ruoka on kuitenkin paitsi elinehto niin se on myös iso osa meidän sosiaalista elämää ja kulttuuria, joten mitä parempi suhde ruokaan on niin sitä helpompi on myös jatkaa toipumisessaan ja omassa elämässään eteenpäin. Ja kun suhde ruokaan muuttuu ystävällismieliseksi, niin yleensä silloin ihminen myös itse kuuntelee kehoaan ja kunnioittaa omia tarpeitaan ja täyttää ne, sen sijaan että tukahduttaisi omat tarpeensa ruoalla tai sen välttämisellä.


Kaikki ruoka on sallittua mihin kellon aikaan hyvänsä miten paljon tahansa!

Lisää pelkoruokien kohtaamisesta täällä.
Lisää pelkojen kohtaamisesta täällä.
Lisää herkuista parantumisvaiheessa täällä.
Lisää mielihaluista täällä.
Lisää nälkäsignaaleista ja intuitiivisesta syömisestä täällä.

<3: Heidi

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Mielihalut toipumisessa

Kokonaisvaltainen toipuminen sisältää fyysisen toipumisen lisäksi tärkeänä osana henkisen puolen työstämisen. Yksi osa kokonaisuutta on mielihalujen kuuntelemisen ja toteuttamisen uskallus. Sinun kannattaa hyödyntää toipumisvaihe turvaruokien neutraloimiseen ja pelkoruokien kohtaamiseen. Usein mielihalut ovat juuri niitä pelkoruokia mutta saattavat olla ihan mitä vain kehosi kullakin hetkellä tarvitsee. On luonnollista että mielihalut ovat usein helposti sulavassa muodossa olevia energiatiheitä ruokia koska elimistösi pystyy hyödyntämään niistä saatavan enegrian tehokkaasti. Ja energiaa elimistösi kipeästi tarvitsee. Samalla on todennäköistä että juuri nämä ruoat ovat "kiellettyjen listallasi" samaisesta syystä. Mutta jos ajattelet asiaa konkreettisesti niin mitä pelottavaa ja kamalaa esimerkiksi pizzassa oikeastaan on (jos pizza kuuluu pelkoruokiisi). Siinä on leipää, jotakin päällistä ja juustoa. Ei mitään sen kummempaa. Korvapuusti on tavallaan kuin makea voileipä ilman päällisiä.



Jos huomaat että sinulla on selkeitä pelkoruokia (jotka samalla luultavasti ovat mielihalujasi) kannattaa sinun alkaa työstämään niitä. Kirjoita ne ylös listaksi ja ala haastaa itseäsi kohtaamalla ne. Voit sopia itsesi kanssa millaisella aikataululla niitä kohtaat mutta kannattaa ottaa härkää sarvista ja ryhtyä ripeästi toimeen. Ja kannattaa myös muistaa se että yksi altistuskerta ei vielä riitä vaan tarvitaan useita toistoja kunnes pelottava asia alkaakin tuntua tutulta ja neurtaalilta. Valmistaudu siis kohtaamaan pelkoruokasi useaan kertaan. Jos listasi koostuu samalla mielihaluistasi saat kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pääset haastamaan itseäsi ja samalla tyydyttämään mielihalujasi. Kohtaamalla ne useaan kertaan ja silloin kun sinun tekee kyseistä ruokaa mieli saat rauhoitettua kehoasi ja mieltäsi. Kielletyt ruoat eivät enää pakonomaisesti pyöri päässäsi ja kummittele alitajunnassasi. Sinusta tulee myös joustavampi kun et enää kategorisoi syömisiä sallittuihin ja kiellettyihin. Voi myös olla että sinulla tulee täysi stoppi turvaruokien suhteen ja anna silloin itsellesi mahdollisuus vapautua niistä.

Mielihalujen kieltäminen itseltään ei kannata. Ne muuttuvat entistä pakottavammiksi. Ajattele esimerkkinä tilannetta jossa sinua kehotetaan ajattelemaan kaikkea muuta paitsi ei missään nimessä vaaleanpunaista elefanttia. Aivan varmasti sinulle tulee pakonomaisia mielikuvia elefantista. Näin mielemme toimii, ajatussisältöjä ei voi pakottaa. Siksi mielihalujen noudattaminen auttaa myös neutraloimaan niihin liittyviä ajatuksia koska tunnesisältö heikkenee. Suklaa on suklaata, ei sen kummempaa ja sinulla on oikeus ja velvollisuus syödä sitä aina kun sinun tekee sitä mieli, vaikka kaksikymmentä kertaa päivässä. Mielihalut kertovat sinulle tärkeää viestiä; mitä kehosi kiperästi kaipaa. Ne eivät tule kiusatakseen sinua vaan kertomaan tärkeää viestiä siitä mitä tarvitset. Uskalla siis kuunnella niitä ja haastaa itseäsi. Se on tie kohti vapautta ja terveyttä.




Kehomme viestii mitä se kulloinkin tarvitsee ja voit luottaa kehosi viesteihin. Eihän kehosi valehtele sinulle pissahädästäkään, joten miksi mielihalut olisivat millään tapaa eri juttu? Emme aina voi järjellä miettiä ja päätellä mitä keho tarvitsee ja hyvä niin! Siksi meille on luotu mielihalut: ne kertovat mitä rakennusaineita se tarvitsee.
Koska moni himoitsee pelkoruokia niin usein voi herätä yllyke korvata himottu ruoka jollakin muulla, esimerkiksi suklaapatukka proteiinipatukalla. Saatat järkeillä, että mitään vahinkoa ei synny, koska molemmissa on sama määrä energiaa. Mutta pysähdy hetkeksi ja havainnoi tilannetta: sinulla on mielihalu suklaaseen eikä proteiinipatukkaan, joten kehosi ei tarvitse proteiinia vaan suklaata. Mikäli korvaat suklaapatukan tässä proteiinipatukalla, niin annat kehollesi vääriä rakennusaineita, joita se ei ole pyytänyt. Tämän lisäksi olet mitätöinyt kehosi tarpeen ja himo suklaaseen tulee kasvamaan, joten jossakin vaiheessa tulet kuitenkin antamaan mielihaluille periksi. Joten ei kannata lähteä sille polulle, jossa himotut ruoat korvataan jollakin muulla. Voit luottaa kehoosi: se ei valehtele sinulle ja sen intressinä on aina sinun hyvinvointi.




Itselläni (Vuokko) on edelleen jonkin verran ns pelottavampia ruokia joiden syömiseen menee vähän enemmän henkistä energiaa ja vaihtelevissa määrin mielihaluja. Esimerkiksi maapähkinävoita syön lähes päivittäin banaanin kylkiäisenä enkä tunnu kyllästyvän makuyhdistelmään! Lisäksi suklaa ja jäätelö kuuluvat vakiokalustoon. Joskus tulee ihan hurja suolaisen himo ja silloin syön perunalastuja, tämä tapahtuu kausittain. Talvella himoitsin pitkään porkkanoita mutta sitten niihin tuli totaalinen stoppi. Ajattelen ja puhun itselleni sallivasti ja rahoittavasti, ei ole mitään hätää, kehoni haluaa vaihtelevasti erilaisia asioita ja kun sallin ne itselleni ei niistä tule niin helposti pakottavia pakkomielteitä. Joskus voi käydä myös niin että jokin mielihalu ei sitten maistukaan niin hyvältä kuin mitä oli ennakkoon ajatellut ja sekin on ihan ok. Tärkeintä on että mielesi toimii joustavasti ja sinun ei tarvitse rajoittaa itseäsi millään haitallisella tavalla. Hyödynnä mahdollisuus haastaa itseäsi ja laajentaa kokemusmaailmaasi, sinulla on siihen kaikki oikeus ja myös velvollisuus itseäsi kohtaan!


- Vuokko ja Heidi

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Miten kohdata vaikeat tunteet?

Syömishäiriöstä toipumiseen kuuluu valitettavasti usein enemmän tai vähemmän vaikeiden tunteiden kohtaaminen. Syömishäiriön avulla on pyrkinyt turruttamaan ja kontrolloimaan vaikeita tunteita, tai, tunteita ylipäätään. Silti sairauden kanssa käsi kädessä kulkee usein ahdistus ja masennus, etenkin kun sairaus pitkittyy. Niihin turtuu lopulta ja kurjasta olosta tulee normiolotila. Ei enää muista millaista on kokea tunteiden koko kirjo, se myös pelottaa. Toisaalta sairauden alkuvaiheessa saattaa tuntea euforista oloa aliravitsemuksen myötä, valheellista hallinnan tunnetta. On mahdollista että ennen sairastumista on kohdannut traumaattisia kokemuksia, kiusaamista, vaikeuksia perheessä, asioita jotka ovat ylittäneet sietokyvyn. Sairaus astuu näin ollen palvelemaan tunteiden turruttamista ja tarjoaa pehmeän sumukerroksen tunteiden ympärille. Ei ihme että toipuminen on monin tavoin haasteellista ja toipuessa joutuu kohtaamaan tunteita monella tasolla.





Ensinnäkin syömisen lisääminen tarkoittaa kontrollista luopumisen opettelemista ja todennäköisesti lisää näin ahdistusta hetkellisesti. Mitä pidempään uusia asioita toistaa sitä helpommaksi ne muuttuvat ja ahdistus alkaa hellittää. Muuttuva keho osaltaan lisää myös usein ahdistusta, sekin merkitsee sairaan kontrollin hellittämistä. Toipumisvaiheessa kannattaa minimoida ahdistusta tuottavat tekijät niin pitkälle kuin mahdollista ja esim vaatteilla on suuri merkitys siinä, millaiselta oma keho tuntuu. Heitä siis pieneksi jäävät vaatteet urakalla pois ja valitse sellaisia vaatteita joissa keho tuntuu siedettävältä. Sinun ei tarvitse selvitä yksin, koita hankkia itsellesi ulkopuolista apua, oli se sitten esim vanhempien tai ystävien muodossa, vertaistoiminnan kautta, terveyskeskuksen hoitajan käynneillä tai psykoterapeutin avustuksella. 

On normaalia että toipumisvaiheessa tunteet heittelevät laidasta laitaan. Ahdistuksen hallinnan suhteen kannattaa katsastaa tämä postaus. Vaikean ahdingon hetkellä TIP-taidoista (kehon lämpötilan muuttaminen esim kylmäpakkauksen tai kylmän veden avulla, itsensä rasittaminen intensiivisesti liikkumalla esim kyykkyhypyillä, progressiivinen rentoutus joka tarkoittaa äärimmäistä kehon lihasten jännittämistä ja hengityksen pidättämistä 10-20 sekunnin ajan ja sitten rentouttamista) voi olla suurta hyötyä leikkaamaan intensiivisimmän tunnehuipun jonka jälkeen on mahdollista ottaa käyttöön muita ahdistuksen ja tunteensäätelykeinoja. Koita muistuttaa itseäsi siitä että kyseessä on ohimenevä vaihe, näin ei jatku ikuisesti. On luvallista itkeä, huutaa, hakata tyynyä, mitä vain joka purkaa pahaa oloa ja mikä ei vahingoita itseä tai toisia. Voit myös kirjoittaa ajatuksiasi ylös tai koittaa piirtää/ maalata tunnetiloja. Joskus rauhallinen kävely ulkoilmassa helpottaa. 

Tärkeää olisi olla pelkäämättä tunteitaan. Tunteet ovat todellisuudessa vain tunteita, ne tulevat ja menevät, ne eivät sinällään velvoita mihinkään toimintaan. Tunteet ovat kertomassa meille jotakin. Joskus ne johtavat meitä harhaan, aktivoituvat ns. väärästä hälytyksestä. Joskus tunnetila on vaikea tunnistaa, olenko oikeastaam vihainen vai surullinen? Olenko vihainen vai onko taustalla häpeän tunne? Tunnetilojen tunnistaminen vaatii joskus itsetutkiskelua ja harjoittelua. Mindfulnessilla tarkoitetaan tietoisuustaitoja, kykyä hyväksyä tämä hetki sellaisena kuin se on, tuomitsematta ja arvottamatta sitä millään lailla. Hyväksyä vaikea tunnetila, tunnistaa se ja päästää siitä irti. Täältä löytyy lisää mindfulnessista. Voit ajatella tunteita ja ajatuksia mielikuvan tasolla vieraina järjestämissäsi juhlissa joissa itse toimit isäntänä. Vieraat tulevat olohuoneeseen, viipyvät siellä vaihtelevan tovin ja lähtevät. Sinä toivotat heidät tervetulleiksi ja hyvästelet lähtiessä. Kukaan vieraista ei jää olohuoneeseesi asumaan, samoin tunteetkaan eivät jää päälle sellaisenaan ikuisiksi ajoiksi vaan tulevat ja menevät.




Toipuessasi sinun on opetettava aivoillesi uusia tapoja ja aktivoitava uusia yhteyksiä aivoissa, sellaisia jotka palvelevat sinun hyvinvointiasi. On ymmärrettävää että se on ahdistavaa ja työlästä, silti täysin mahdollista toteuttaa. Jos olet kokenut traumaattisia asioita ennen sairastumista, voi olla tarpeen työstää näitä kokemuksia tavalla tai toisella. On tärkeää että et käytä syömishäiriötä tunteidesi säätelyyn vaan opettelet vaihtoehtoisia keinoja. Sinun kannattaa opetella rentoutumaan ja suuntaamaan huomiotasi toisaalle vaikeiden hetkien koittaessa. Rentoutumista kannattaa harjoitella neutraalissa olotilassa, silloin harjoitukset on helpompi ottaa käyttöön tositilanteessa. Yksi yksinkertainen hengitysharjoitus on vetää keuhkoihin ilmaa ja laskea samalla neljään, sitten pidättää hengitystä laskemalla seitsemään ja puhaltaa ilma ulos laskemalla kahdeksaan. Uloshengitys on siis puolet pidempi kuin sisäänhengitys. Eräs huomion siirtämisen harjoitus on kiinnittää huomio viiteen asiaan ympärillään ja nimetä ne mielessään, esim. näen edessäni tuolin joka on sininen, sitten nimetä viisi asiaa jotka kuulee ja kolmantena viisi asiaa jotka tuntee. Tätä voi toistaa useamman kierroksen tarpeen vaatiessa ympäristöstä riippumatta.

Vaikean hetken tullessa koita muistaa että tunne on vain tunne eikä velvoita sinua toimimaan millään tavalla. Tärkeintä on että pidät itsesi turvassa ja valitset sinulle toipumistasi tukevia tekemisiä jos päätät toimia. Ja muista että et ole yksin taistelussa ja että parempaa on luvassa kun vain jaksat jatkaa toipumisen tiellä.





Hyvää alkavaa kesää kaikille <3!


- Vuokko

perjantai 5. toukokuuta 2017

Elämää toipumisen jälkeen ja oman itsen löytäminen

Parantumisprosessi on prosessi useine eri vaiheineen, ja yksi vaiheista on aktiivisen toipumisajan jälkeinen elämä. Tämä vaihe pelottaa ja epäilyttää monia useistakin syistä. Oma identiteetti voi olla hakusessa, sillä syömishäiriö valtaa ihmisen kuin syöpä.
Mitä siis sitten, kun paino on normalisoitunut ja fyysinen toipuminen on tapahtunut?
Mitä tapahtuu sitten? Entä miten säilyttää se tulos?

Syömishäiriöstä parantumisessa fyysinen toipuminen tapahtuu kaikkein nopeiten ja on äärettömän tärkeää tiedostaa se, että se oikea toipuminen alkaa vasta sitten sen jälkeen. Aivoilta kestää keskimäärin vuoden päivät päästä takaisin optimaaliseen tilaan parantumisen aloittamisesta, joten jo tästäkin syystä psyykkinen toipuminen alkaa vasta myöhemmin.
Sinulle on kehittynyt syömishäiriö palvelemaan jotakin tarkoitusta ja tämän työstäminen on oleellista. Mikäli kyseessä on tunteensäätelyn keinojen puuttuminen, täytyy sinun opetella niitä. Tiettyyn pisteeseen asti voi itsekin yrittää opetella niitä mutta omia juurtuneita tapojaan ja ajatusvääristymiään voi olla todella vaikea tunnistaa, jolloin terapiasta on suuri apu. Eri terapiasuuntauksia on laidasta laitaan mutta kognitiinen terapia on tässä hyvä, sillä siinä ihmistä opetetaan tunnistamaan omaa hyvinvointiaan rajaavia ja epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja sekä niiden yhteyksiä ongelmakäyttäytymiseen, ja terapiassa opitaan ongelmanratkaisutaitoja sekä etsitään terveempiä ajatuksia niiden vääristyneiden ajatusten tilalle.
Kognitiivisia terapiamuotoja on useita, joista pariksi esimerkiksi kognitiivis-analyyttinen terapia, skeematerapia, dkt eli dialektinen käyttäytymisterapia, sekä mindfulness.




Monelle - etenkin pitkään sairastaneelle - oma identiteetti voi olla totaalisen hukassa. Syömishäiriö on kuin syöpä, joka ulottaa lonkeronsa ihmisen jokaiseen ulottuvuuteen vieden ihan kaiken. Jos nyt miettisit omaa luonnettasi, niin miten sitä kuvailisit? Miten kuvailisit itseäsi? Mitä sinä olet?
Omaa itseään voi lähteä hyvin miettimään omien rooliensa kautta. Esimerkiksi itse voisin luonnehtia itseäni seuraavasti: olen tytär, sisar, täti, siskontytär, veljentytär, koiramamma, tanssija, juoksija, esiintyjä, markkinoija. Omia luonteenpiirteitäni voisin luonnehtia taas seuraavasti: olen introvertti mutta en ole epäsosiaalinen, olen aika seurallinen, olen huumorintajuinen, olen aika sarkastinen, olen optimistinen pessimisti, olen herkkä ja taiteellinen, kaipaan omaa tilaa ja aikaa.
Nämä ovat kaikki minun omia luonteenpiirteitä, eivät sairauden, sillä jos luonnehtisin itseäni sairaudesta käsin, niin olisin epäonnistuja, heikko, ei-rakastettava, luovuttaja, ilkeä ja paha, en hyvä mihinkään, arvoton ihmispaska jonka pitää vain kuolla.
Itse asiassa nämä jälkimmäiset piirteet ovat sellaisia, jotka minulle aktivoi nälkiintyminen. Mutta osa noista, esimerkiksi epäonnistuja ja huono kaikessa, ovat omia ajatusvääristymiäni, joita olen joutunut työstämään paljon terapiassa, koska muuten ne eivät korjaantuisi millään.

Miten käsitystä omasta itsestään sitten voi lähteä muuttamaan?
Yksi kelpo keino on kysyä läheisiltäsi miten he luonnehtisivat sinua.
Monella istuu varmasti syvällä ajatus epäonnistujasta, joten haastan sinut miettimään että mikä tukee tätä väitettä? Millä tapaa sinä olet epäonnistunut? Jos saat kurssiarvosanaksi 3 (asteikolla 1 huonoin, 5 paras), niin se ei ole epäonnistumista eikä ole 2 tai 1. Vallitsevat olotilat on pakko ottaa huomioon, sillä oman päänsisäisen demonin kanssa kamppailu on niin rankka asia, ettei oikeasti jokainen ihminen siihen pysty. Joten se, että olet edelleen hengissä ja luet tätä postausta kertoo siitä, että sinun sisälläsi on se taistelija, se oikea sinä, joka taistelee eteenpäin päivä päivältä, taistelee saavuttaakseen paremman elämän. Ja SE vasta onkin asia, josta sinun pitää olla ylpeä!
Vaativuus itseään kohtaan on varsin yleistä ja kulkee melko käsikädessä tämän epäonnistumisen tunteen kanssa. Saatat ajatella, että eihän tästä mitään tule, jos et pidä jotain kuria, tai että epäonnistut vielä pahemmin jos yhtään yrität hellittää otetta. Mutta se ei ole näin.
Mitä enemmän itseään ruoskii ja itseltään vaatii, niin sitä suurempi on epäonnistumisen riski, koska ihminen on eräänlaisessa hälytystilassa koko ajan. Vaativuus kasvaa pala palalta pisteeseen, jolloin ihminen pikkuhiljaa romahtaa näiden vaatimusten alla.
Joten sen sijaan että omaa vaatimustasoaan korottaa, niin sitä pitäisi laskea ja sallia itsensä hengähtää ja antaa vaan olla.



Miten sitten säilyttää se tulos ja vahvistaa sitä?
Validoinnilla sekä myötätunnolla itseään kohtaan.
Validointi tarkoittaa todesta ottamista, ja tässä yhteydessä tarkoitan sillä itsesi todesta ottamista. Validoi itseäsi, omia kokemuksiasi, tunteitasi ja tarpeitasi, koska se on kaiken alku ja juuri. On enemmän kuin ok laittaa omat tarpeet muiden tarpeiden edelle, koska tällä tavalla vahvistat omaa itseäsi, omaa itsetuntoasi ja erotat itseäsi syömishäiriöstä. Kehon kuunteleminen ja sen viestien noudattaminen ei pääty painon normalisointiin, vaan se kulkee mukanasi lopun elämää. Monelle tuottaa pulmia uuden kehon hyväksyminen, joten kehonkuvan työstäminen ja kehopositiivisuus ovat todella loistavia keinoja päästä eteenpäin ja ylläpitää toipumisella saavutettu tulos.
Olet elänyt syömishäiriön kurimuksessa jo liian pitkään ja mitätöinyt omia tarpeitasi, joten nyt voidaksesi edetä toipumisessa täytyy sinun kääntää katse sisimpääsi.
Mitä sinä haluat tehdä? Mitkä ovat haaveitasi? Mistä sinä tykkäät? Jos kaikki olisi mahdollista ja huomenna saisit tehdä sitä mitä oikeasti haluaisit, niin mitä se olisi?
Syömishäiriön jättämää aukkoa pitää täyttää mielekkäillä asioilla ja joskus niitä pitää etsiä ihan väen vängällä. Tykkäätkö matkustella? Mikä olisi sinun unelma-alasi? Mieti vaikka paperille ylös näitä asioita. Hahmottele vaikka miellekartan muodossa smitä haluaisit tehdä, ja sitten rupea askel askelelta miettimään miten pääset niitä kohti.
Esimerkiksi itselleni on selvinnyt se, että en halua jäädä tradenomiksi, koska se ei ole minulle mielekästä työtä. Se tarkoittaa sitä, että joudun uudelleen kouluttautumaan ja sitä varten minun pitää olla hyvässä kunnossa. Ensimmäinen askel kohti tätä on esimerkiksi avoimen yliopiston kurssit ja omatoiminen opiskelu, ja kun valmistun kokemusasiantuntijaksi niin voin tehdä niitä töitä. Tämä on vahva linkki kohti mielekästä elämää, jossa voin hyödyntää kokemuksiani, koska itselleni on todella tärkeää merkityksen luominen tälle sairaudelle. Olen puolet elämästäni kuluttanut tähän sairauteen ja haluan hyötyä siitä, ja voin hyötyä siitä auttamalla muita ja sitä minä haluan tehdä.



Mutta ehkä tärkeintä saavutettujen tulosten säilyttämisessä on kuitenkin se, että pystyt tuntemaan myötätuntoa itseäsi kohtaan. Se ei johda asioiden totaaliseen repsahtamiseen vaan se päin vastoin tuottaa parempaa tulosta. Saatat pyytää muilta anteeksiantoa mutta oletko koskaan antanut itsellesi anteeksi asioita? Se on vaikeampaa mutta kukaan muu ei sitä tule sinulle antamaan anteeksi: vain sinä siihen pystyt.
Mikäli myötätunto itseään kohtaan kuulostaa ihan utopialta, niin sitä voi harjoitella. Ota kynä ja paperia ja kirjoita kirje sille pienelle tytölle tai pojalle: mitä haluaisit sanoa hänelle nyt?
Esimerkiksi itse kirjoitin seuraavasti:

Haluaisin sanoa sinulle, että sinä kelpaat.
Sinun ei tarvitse yrittää olla jotain muuta, sinun ei tarvitse yrittää tehdä enempääsi.
Sinä et ole paha, kuten sinulle on sanottu.
Sinun ongelmasi eivät ole syytäsi, sinun tarpeisiisi ei vaan osattu vastata oikein.
Sinulla on oikeus ja lupa olla lapsi, ei sinun pidä yrittää aikuistua yhtään aiemmin tai yrittää kantaa muita.
Älä luovu lapsuudestasi vaan pidä se mukana, säilytä se aina sydämessäsi.
Sinä et ole paha, vaan sinulle on tehty pahoja asioita.
Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.


Oma sisäinen lapsi, siitä puhutaan paljon, mutta se on todella loistava keino harjoitella myötätuntoa itseään kohtaan. Oman elämänkumppani olet kuitenkin sinä itse, joten omaan itseen panostaminen ei ole sallittua vaan se on pakollista! Mieti omaa itseäsi, omia luonteenpiirteitäsi, omaa identiteettiäsi, koska sinulla on sellainen eikä se ole syömishäiriö. Sinulla on syömishäiriö mutta sinä et ole syömishäiriö. Aivan kuten sinulla on silmät, mutta sinä et ole silmät, tai ne kuuluisat sormenkynnet :D Se työ, jonka teet parantumisen aikana - eli pelkojen kohtaaminen, ajatusten muuttaminen ja esimerkiksi kalorien laskemisen lopettaminen - se säilyy ja sitä sinun pitää jatkaa. Mitä aktiivisemmin sitä teet niin sitä näppärämmin aivosi sen ottaa omaksi uudeksi ajatusmalliksi ja sitä luontevampaa siitä tulee. Esimerkiksi puoli vuotta sitten jouduin kehopositiivisuutta harjoittelemaan ihan jankkaamalla, liimaamalla posti-it -lappuja peiliin ja sanomaan ääneen "olen hyvä" ja etsimään hyviä puolia kropastani, ja nykyisin kaikki tämä tulee luonnostaan.
Eli kyllä on mahdollista päästä irti kaikesta kalorin laskemisesta, laihdutusajattelusta ja kroppansa inhoamisesta, se vaan vaatii päivittäistä työtä niiden ajatusten muuttamiseksi, ja se jatkuu lopun ikääsi. Eteen tulee vaikeita hetkiä, jolloin joudut palauttamaan kaikki taidot takaisin mieleesi ja palaamaan perusasioihin, mutta mikäli olet tehnyt pohjan vahvaksi niin sitä helpompaa on päästä ylös jokaisen notkahduksen jälkeen.

Myötätunto itseään kohtaan, oman identiteetin erottaminen syömishäiriöstä ja validaatio. Nämä kolme kantavat jo pitkälle. Lopuksi muista vielä se, että elämää on syömishäiriön jälkeen. Voit muokata elämästäsi juuri sellaisen kuin haluat, sillä kun olet voittanut syömishäiriön, niin sinä todellakin pystyt ihan mihin vaan!

antaa tuulten puhaltaa, ne tuulettaa turkkia ;)

Lisää ajatuksista täällä.
Lisää intuitiivisesta syömisestä ja nälkäsignaaleista täällä.
Ja pelkojen kohtaamisesta lisää postauksia löytyy täältä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Mistä rohkeus parantumiseen?

Mistä rohkeus parantumiseen?
Tämä on kysymys, joka on esiintynyt useassa kommentissa. Kun pieni mielenkiinto parantumista kohtaan on herännyt, vähän tekisi mieli kokeilla, mutta pelottaa. Ahdistaa. Hirvittää. 
Mistä rohkeus parantumiseen?

Ensinnäkin haluan rikkoa sen myytin, että pelko on aina pahasta. Se ei ole!
Tunteet ovat meillä syystä. Ne ovat selviytymisen kannalta elintärkeitä, sillä teemme tulkintoja salamannopeasti tunteiden pohjalta kun taas järkeilyn kautta samaan tulokseen pääseminen voi viedä pitkään ja epäonnistua ihan täysin.
Pelko kertoo siitä, että edessä on jotakin uhkaavaa. Jos olet pimeään aikaan metsässä ja eteen tulee karhunpoikanen, niin tiedät heti olla menemättä sen luokse. Aivosi tekevät tulkintoja tilanteesta ja varoittavat sinua, neuvovat sinua mitä tehdä. Fair enough!
Mutta joskus (tai harvinaisen usein) pelko on epäadekvaatti tunne, eli se ei ole asiaan kuuluva tunne, ja silloin joudumme käyttämään rationaalista puoltamme siihen, että pystymme tekemään oikean valinnan käyttäytymisen suhteen.

Parantumisen pelko ei siis ole ihmisen näkökulmasta adekvaatti, mutta syömishäiriön näkökulmasta se on. Syömishäiriön tavoite on tappaa sinut hitaasti, joten parantumisen pelko on sille adekvaatti tunne! Sairaus on luonut aivoihisi ihan uusia yhteyksia, joiden tuloksina sinulla on pelkoruokia, pelkotilanteita, ajatusvääristymiä... toisin sanoen suurin osa ajatusmaailmastasi on heittänyt härän pyllyä. Tämä on syömishäiriön tekosia, ja nämä sairaat käyttäytymis- ja ajatusmallit ovat syntyneet toiston kautta ja välttämällä niitä entisiä terveitä asioita.
Eli parantuminen ei pelota sinua, vaan se pelottaa sairauttasi.

Miten tämä pelko, parantumisen pelko, rohkeuden puute on jotenkin hyvästä?
Juuri siksi, että se pelottaa syömishäiriötäsi. Sairaus yrittää väittää sinulle vastaan. Se tekee sinut ahdistuneeksi ja pelokkaaksi, koska se ei ole vielä päässyt tavoitteeseensa: sinun kuolemaasi. Tiedän, tämä voi tuntua joistakin todella karulta tekstiltä, mutta tämä on totuus.
Kun tunnistat sen pelon, se on täsmälleen oikea aika hypätä. Mennä ulos omalta mukavuusalueelta ja sietää epämukavaa oloa. Saada pätevyyskokemusta siitä, että vaikka kuinka tunne pelottaa niin silti minä selvisin. 
Viivyttelemällä et tule yhtään sen valmiimmaksi. Uskon, että moni tunnistaa itsessään sen ajatusmallin, että huomenna minä teen sen, viikon päästä, kuukauden päästä, viiden kilon päästä voin alkaa parantua. 
Mutta tämä on kaikki valhetta: sitä valmista hetkeä ei tule vastaan, vaan se hetki on nyt.




Muistan itse miten viime syksynä elin tuota sitten kun -vaihetta.
Sitten kun olen saanut kaksi kiloa pudotettua lisää, sitten voin alkaa parantua.
Sitten kun on viikko mennyt, sitten voin alkaa parantua.
Sitten kun kuukausi on lopuillaan, sitten voin alkaa parantua.
Siinä meni viikot, kuukaudet ja kilot, mutta sitä valmista hetkeä ei tullut. Vielä silloinkaan, kun tein sen hypyn ja sitouduin noudattamaan MinnieMaudia, en silloinkaan ollut valmis.
Koskaan ei ole valmis parantumiseen eikä tarvitse ollakaan. Mutta pitää olla jonkinlainen halu, se riittää.

Parantuminen pelottaa, koska se on yksi iso kokonaisuus täynnä pirun pelottavia asioita: ruoka, pelkoruoat, painon normalisointi ja muuttuva keho, muiden mahdolliset kommentit, tunteet, sosiaaliset tilanteet, mahdollisesti epävarma tulevaisuus. Mitäs sitten? Mitäs sitten kun paino on normaali, putoanko tyhjän päälle?
Et. Et putoa vaan saat elämääsi asioita, jotka pikkuhiljaa täyttävät sairauden jättämää tyhjyyttä. Välillä niitä asioita joutuu penkomalla etsimään, mutta se kannattaa. Itselläni tällaisia asioita ovat muun muassa vertaistukityö ja kokemusasiantuntijan koulutus, mahdollinen uran vaihto ja yliopisto-opinnot, matkustelu, ihmissuhteet, halu kehittyä tanssissa ja olla Dooralle parempi mamma. Olen puolet elämästäni hukannut syömishäiriöön, ja haluan pikkuhiljaa kokeilla jotain muuta. En halua olla tunnettu "sinä anorektikkona", vaan "sinä tyyppinä, joka iski anoreksialle luut kurkkuun". Kyllä minua tulevaisuus pelottaa mutta silloin pitää selvittää faktoja. Kirjoittaa paperille ylös ne pelottavat asiat ja selvittää niihin vastauksia. Tästä voin esimerkiksi sanoa taloudellisen turvallisuuden/turvattomuuden: en ole vielä työkykyinen, joten mitä vaikka ensi vuonna tapahtuu? Mutta nämä asiat selvitetään, ja taas on vähän enemmän varmuutta tulevaisuudesta ja vähän vähemmän tilaa sairaudelle.
Eli ei kannata ajatella koko kokonaisuutta vaan mennä päivä kerrallaan, yksi asia kerrallaan. Jos miettii, että huomenna pitäisi pystyä syömään se 3000 kcal ja vaan levätä, niin varmasti iskee paniikki. Sen sijaan kannattaa keskittyä ruoan lisäämiseen, koska se on pienempi pala purtavaksi ja näin helpompi. Kun keskityt siihen, että huomenna lisäät 300 kcal ja pidät sen muutaman päivän ajan, niin siinä ajassa ehdit jo tottua ajatukseen eikä iske hirmuinen paniikki.
Lisäksi nälkiintymisen oireet on validoitava, sillä aliravittuna ihminen ei pysty täysin järkevään toimintaan ja monella nälkiintymisen oireet voivat yrittää nousta esteeksi parantua. Mutta esimerkiksi painon normalisoinnin pelko poistuu vain normalisoimalla paino.



Loppupeleissä tämä on puhtaasti sinun omissa käsissäsi.
Kukaan ei voi sinua parantaa, avaimet siihen on sinulla itselläsi. Rohkeus parantumiseen on sinussa itsessäsi. Sinä pystyt parantamaan itsesi.
Mieti, onko tämä sellaista elämää, jota haluat elää vielä kuukauden päästä, kolmen kuukauden päästä, vuoden päästä? Mieti omia unelmiasi ja tavoitteitasi. Mieti asioita, joita tykkäät tehdä, joita haluaisit tehdä.
Sinä voit tehdä unelmasi toteen, mutta syömishäiriö ei sitä salli. Voit lykätä päätöksen tekoa aina uudelleen ja uudelleen, juosta karkuun ja välttää tätä pistettä, mutta tulet kohtaamaan sen aina uudelleen ja uudelleen. Et voi edistyä skippaamalla jotain kohtaa.
Pahimmalta tuntuu se alku. Kun päätöksen on tehnyt, olo helpottuu. Tee päätös uudelleen ja uudelleen, joka päivä.Älä anna enää syömishäiriölle suurempaa valtaa.
Se on sinulta vienyt jo paljon ja nyt on sinun aikasi loistaa.

Lisätietoa pelosta ja pelkojen kohtaamisesta täällä.
Lisää aiheesta motivaatio vs päättäväisyys löytyy täältä.
Nälkiintymisen oireista löytyy lisätietoa täältä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Triggerit sekä niistä selviytyminen

Syömishäiriöstä parantuessa ei voi olla kohtaamatta triggereitä, sillä niitä pursuaa niin media kuin tuttavapiirien keskustelunaiheet. Triggereitä ei voi välttää kokonaan, mutta toisaalta triggereiden haaliminen voi estää parantumasta ihan täysin.
Miten siis löytää jonkinlainen kultainen keskitie, ja miten selviytyä triggeröivistä tilanteista?



Triggerillä tarkoitetaan asiaa, joka jollakin tapaa aktivoi syömishäiriöisen ajattelun ja on ikään kuin bensaa liekkeihin. Me olemme jokainen yksilöitä, joten triggeritkin vaihtelevat yksilöittäin; yksi triggeröityy asiasta A, kun taas asia A ei ole kovinkaan suuri triggeri toiselle.
Mutta yhteistä on se, että suurin osa ruokaan, kehoon, terveyteen ja liikuntaan liittyvät asiat ovat tavalla tai toisella syömishäiriöpotilaille triggereitä ja negatiivissävytteisiä asioita ja voivat pahimmillaan johtaa relapsiin ja parantumisen välttämiseen.

On todella tärkeää tuntea omat rajansa ja se tapahtuu niin itseään kuuntelemalla kuin kokemuksen kautta. Ota hetki itsellesi ja mieti millaiset asiat saavat syömishäiriön heräämään ja vaikuttamaan käyttäytymisen tasolla parantumista estävästi. Onko se muiden laihdutuspuhe? Vegaanius? Rantakunto ja rantakunnon jälkeinen kunto, aka "sen täydellisen kropan" metsästys? Ulkonäöstä ja -muodosta puhuminen? Keskustelut ja artikkelit makroista, esimerkiksi sokeririippuvuudesta ja proteiinin tärkeydestä? Selluliittivoidemainokset?
Itselläni esimerkiksi suuria triggereitä ovat laihdutus-, ruokavalio- ja liikuntapuheet, ruoka-aineiden "pahuudesta" puhuminen ja kirjoittaminen, sekä (oman) kropan arvostelu ("ei näy tarpeeksi lihaksia", "liikaa läskiä siellä ja täällä").
Todella inhottavia tilanteita ovat sellaiset, jolloin syömistilanteessa seuralaiset puhuvat laihduttamisesta ja pahoista ruoka-aineista. Jouduin hiljattain tilanteeseen, jossa seuralaiset puhuivat laihduttamisesta, perunan vaarallisuudesta ja lihottavuudesta ja olivat täysin vakuuttuneita siitä, että he varmasti saisivat syömishäiriön, jos he joutuisivat syömään perunoita. Kyseessä oli kuitenkin ei-syömishäiriöisiä ihmisiä, jotka olivat tietoisia niin minun läsnäolostani kuin sh:sta, mutta siitä huolimatta keskustelu oli tämä.
Uskomattoman triggeröivää, voin vaan sen todeta.




Mitä sitten tehdä kun kohtaa triggerin?
Ihan ensiksikin kannattaa omasta arjesta karsia triggerit mahdollisimman minimiin etenkin alussa. Eli jos seuraat somessa jotain shitness-typyjä, niin lopeta seuraaminen. Lopeta triggeröivien lehtien tilaaminen, esimerkiksi kaikki kauneudet ja terveydet, fitit, sportit, trendit ja cosmot ymv naistenlehdet ovat kuin bensakanisteri sille nuotiolle.
Haali ympärillesi positiivista vahvistusta niin, että se muistuttaa sinua joka päivä tavoitteesta! Korvaa ne triggerit sellaisilla, jotka motivoivat sua parantumiseen ja terveyteen ja kehopositiivisuuteen. Itse tein niin, että rupesin aktiivisesti seuraamaan erilaisia #bodypositive ja #realcovery tilejä Instassa, ja koostin oman lähipiirini sellaisista ihmisistä, jotka saivat minut tuntemaan oloni hyväksi ja jotka tsemppasivat mua eteenpäin ja jotka ovat samalla polulla kuin itsekin olen.
Eli kannattaa ympäröidä itsensä nyt sellaisella positiivisella kuplalla, joka aktiivisesti vie sua kohti terveyttä ja josta kimmahtaa triggerit niiden osuessa kuplaan.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista eikä se toimi kuin tiettyy pisteeseen, joten omaa triggerin sietokykyään pitää vahvistaa ja se käy samalla tapaa kuin pelkoruokien kohtaamisessa: altistuksen kautta. Hengitä syvään, laita silmät kiinni ja puhalla ilma hitaasti ulos, anna kehon rauhoittua. Kun ihmisen tunnemieli aktivoituu, silloin aivokuoren toiminta heikkenee ja ihminen toimii tunteiden pohjalta. Tähän vaikuttaa muun muassa ravitsemustila ja masennus, sillä masennus heikentää aivokuoren aineenvaihduntaa, ja aliravitsemus aiheuttaa masennusta, eli toisin sanoen huonosti syöneenä triggereiden sietokyky on heikentynyt.
Eli ihan ensimmäisenä pidä huoli ravitsemustilastasi, ja toiseksi opettele erilaisia tunteensäätelykeinoja. Voit tarvita TIP-taitoja, joiden idea on tuottaa niin päinvastainen kehollinen reaktio, että tunnetila laskee ja ajatus alkaa taas kulkemaan.
Triggeröivissä tilanteissa pysy tietoisena tunnetilan noususta ja keskity itsesi rauhoittamiseen. Näin tunnetila laskee ja aivosi saavat uuden tulkinnan tilanteesta ja pystyt taas suhtautumaan tilanteeseen oikein. Muistuta itsellesi, että nämä triggeröivät asiat eivät koske sinua, sillä ne voivat oikeasti viedä sinulta hengen.
Mikäli tilanne tuntuu menevän ihan äärimmäisyyksiin saakka, niin tilanteesta poistuminen on yksi vaihtoehto, mutta tässä pitää pysyä tarkkana siitä mitä teet sen jälkeen. Menetkö oksentamaan ruokasi vai purkamaan asiaa lenkkipolulle? Tällä tavalla vahvistusta saa vain syömishäiriösi, ja aivosi tulkitsevat tämän tilanteen uhkana, ja seuraava tilanne on heti pahempi. Sen sijaan voit poistua tilanteesta hetkeksi rauhoittamaan itseäsi (kylmää vettä ranteille tai kasvoille, syvähengittelyä jne), ja palata sitten tilanteeseen.




Ei ole poissuljettu se vaihtoehto, että yrität hienovaraisesti kertoa keskustelukumppaneillesi miten hankala tilanne on itsellesi. Itse olen usein vaihtanut puheenaihetta ihan johonkin päin vastaiseen aiheeseen, joka ei millään tapaa liity laihduttamiseen/ruokaan/liikuntaan/terveyteen, ja ylläpidän keskustelua kysymällä keskustelukumppaneilta johdattelevia kysymyksiä.
Oi että kun nämä kuntavaalit ovat jännittävät, eikö vain? Mitä mieltä sinä olet siitä, joko on löytynyt oma ehdokas? Käytitkö jotain vaalikonetta vai oletko ollut varma tästä jo pidemmän aikaa? Miten sä löysit ehdokkan?
Tai esimerkiksi pakolaiset ovat aina todella hedelmällinen keskustelunaihe, samoin kuin vapaina juoksentelevat kissat, inhotut tosi-tv-ohjelmat ja kuka niihin haluaa osallistua... Mitä ikinä mieleen juolahtaa! Keskustelunaiheita on rajattomasti ja tällä tapaa verestät myös sosiaalisia taitojasi, sillä syömishäiriö tekee ihmisestä usein todella erakoituneen.

Mutta tosiasia on se, että triggereiltä ei voi välttyä täysin, joten on huomattavasti hyödyllisempää opetella kohtaamaan ne ja selviytymään niistä. Mitään yhtä ainoaa tapaa ei ole, jokaisen pitää löytää se omansa, mutta itsensä rauhoittaminen ja tavoitteiden mielessä kirkkaana pitäminen auttavat jo pitkälle. Kannattaa pysyä tietoisena siitä, että ei lähde hyökkäämään triggeriä kohtaan, esimerkiksi mikäli keskustelunkumppani puhuu toistuvasti laihduttamisesta ja ruoasta, niin ei ole kovin tavoitteiden mukaista lähteä hyökkäämään - "aina sinä vaan tästä jaksat jauhaa"; "minä en kestä sua kun sä puhut vaan tästä"; "voitko jo lopettaa?" jne - koska se yleensä saa vastapuolen puolustuskannalle ja jopa suuttumaan.
Mikäli henkilö toistuvasti, jatkuvasti puhuu samasta aiheesta, voit lempeästi hänelle huomauttaa siitä - "mä ymmärrän, että tämä on sulle varmasti tärkeä asia ja on hienoa, että sä haluat huolehtia omasta terveydestäsi, mutta oletko huomannut että puhut siitä toistuvasti?" - ja auttaa häntä näkemään ja havahtumaan siihen, sillä usein ihmiset eivät ole täysin tietoisia siitä mitä tekevät.

Pitemmällä tähtäimellä kannattaa vahvistaa omaa triggeröitymisen sietokykyään altistumisen kautta. Alussa on suotavaa karsia triggerit niin minimiin kuin mahdollista, mutta oman toipumisen edetessä kannattaa ruveta varovaisesti itseään altistamaan triggereille. En tarkoita tällä sitä, että kahden kuukauden jälkeen rupeat jälleen seuraamaan shitnee-typyjä ja tilaamaan fittiä, vaan että luet vaikka yhden triggeröivän artikkelin pari kolme kertaa viikossa aloittaen kaikkein vähiten triggeröivästä. Vahvista samalla omia tunteensäätelykeinoja ja erityisesti rauhoittumiskeinoja (syvähengitys, mindfullness), ja pidä mielessä omat tavoitteesi. Muista se, että sinä olet eri tilanteessa kuin muut, sillä mikä toiselle on terveyttä edistävä on sinulle äärimmäisen tuhoisa ja henkeä uhkaava. Ole tietoinen syömishäiriön ajatuksista ja siitä, että et triggeröityneenä lähde toteuttamaan niitä, vaan että tunnetilasta huolimatta toteutat parantumistasi, eli teet aina päin vastoin kuin sh edellyttää.
Ja vielä ihan lopuksi: triggerit eivät ole paha asia vaikka ne siltä tuntuukin! Triggerit muistuttaa siitä mihin meidän pitää kiinnittää huomiota; triggerit kertoo meidän heikoista kohdista, ja triggerit tekee meistä vahvempia.
Ne tuntuvat pahalta ja saavat sydämen sykkeen kuulumaan korvissa, mutta joka ikinen selvitetty triggeri luo aina yhden uuden kerroksen meitä ympäröivään tefloniin, ja pikkuhiljaa ennen niin pahat triggerit eivät enää saa aikaan kuin kulmien kohotuksen.




Ahdistuksen hallintakeinoista sekä TIP-taidoista lisää täällä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kehon vihaamisesta kehosta välittämiseen

Luulen, että yksi useimmin kysytyistä kysymyksistä liittyy omaan kehonkuvaan: miten oppia hyväksymään oma keho? Tai miten edes päästä irti siitä kehovihasta?
Näin heti alkuun huomautan, että tämä teksti on jatkoa Vuokon aikaisemmin kirjoittamalle postaukselle muuttuvasta kehosta ja muiden kommenteista, ja postaus löytyy täältä.

Kehonkuvan vääristymä on yksi nälkiintymisen oireista.
Jotta ymmärrettäisiin miksi näin tapahtuu, niin mennään vähän syvemmälle ja mietitään asiaa mitä tapahtuu aivoissa, koska kaikki lähtee aivoista.
Me ihmiset saadaan noin 80% ympäristön informaatiosta näköaistin kautta. Näköaisti on luonteeltaan integroiva, eli reseptorisolut ja hermoverkko toimivat yhdessä analysoiden tietoa, reagoiden muutoksiin valoisuudessa, kohteen rajaviivoissa ja kulmissa jne. Aivoissa yhdistyy eri reseptorien impulssit ja niiden keskinäinen suhde määrittää kohteen eli sen mitä ihminen juuri havaitsi. Tällä tavalla ihmiselle syntyy tietoinen aistikokemus, mutta kyseessä on tulkittu aistimus eli se ei ole absoluuttisesti totta, sillä ihminen käyttää aiempia tietämyksiään tulkitessaan jotain havaintoa. 
Tämä näkyy esimerkiksi käytännössä niin, että omaa peilikuvaansa ei näe samalla tapaa kuin muut näkevät sinut. 
Ihmisen ympärillä on aina todella rajaton määrä informaatiota eikä ole mahdollista ottaa kaikki huomioon. Siksi ihminen havainnoi sen mikä on milloinkin oleellista ja jättää loput pois. 



Nyt kun olemme vähän selvittäneet havainnointia näköaistin kautta ja ymmärrämme sen, että oma kokemusmaailmamme vaikuttaa kohteen havainnoinnin tulkitsemiseen, voimme siirtyä siihen mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöisen kohdalla.
Syömishäiriöiselle keho on jatkuva taistelukenttä eikä sana "riittävä" kuulu sairauden sanavarastoon. Aina löytyy parannettavaa, tai toisin sanoen, aina löytyy keino olla sairaampi. Kehot - olipa se sitten oma tai muiden - on loogisesti ensimmäinen, johon kiinnittää huomiota. Meneepä sitten kauppaan, virastoon, sairaalaan, kahvilaan, niin huomio kiinnittyy muiden ihmisten kehoon että omaan. 
Oma keho tuntuu laihimmillaankin liian isolta vaikka toisaalta välillä ihminen voi nähdä kehonsa realistisesti. Muistan itse saaneeni välillä näitä hetkiä, jolloin katsoin peiliin ja kauhistuin, "tuoltako minä näytän?" Mutta tunne lihavuudesta vei kuitenkin voiton; tunne vie aina voiton.

Nälkiintyminen aiheuttaa muutoksia ihan aivotasolla saakka, ja aivot alkavat kutistua. Keho polttaa lihaksia ja rasvaa, ja aivot muodostuvat rasvasta, joten ne kutistuvat. Kognitiiviset toiminnat alkavat heikentyä: yleinen hidastuneisuus, ajatus- ja muistikatkokset, mieliala heittelee ja tunteita voi olla vaikea hallita, sekä erilaisia epileptisiä oireita voi ilmestyä. Itse asiassa anoreksiaa sairastavilla on löydetty aivojen kuvantamistutkimuksissa muun muassa laajentuneita aivokammioita sekä uurteita, eli aivokuorella on vähemmän harmaata ainetta, joka on välttämätön tiedonvälityksen kannalta. Tämän harmaan aineen vähentymistä on todettu päälaki- ja ohimolohkolla sekä parientaalialueella, jossa näkohavainto tulkitaan.
Eli kun aivoissa ei ole riittävästi harmaata ainetta, niin aivojen tiedonkäsittely on huonompi, joten ihmisen havainnot voivat olla todella vääristyneet. Aivoilla ei ole kykyä havaita ja tulkita oikein, koska sen tiedonkäsittelyn kannalta välttämätöntä harmaata ainetta ei siellä vaan ole tarpeeksi!
Kun tähän sitten vielä yhdistetään syömishäiriön luoma fiksaatio ihmiskehoon ja kehon muotoihin, kun mielessä pyörii vaan oman kehon lihavuus, niin sitä ihminen silloin näkee kun tarpeeksi kauan tuijottaa omaa kuvajaistaan. Vähän kuin sinulle näytettäisiin korttia, jossa lukee punaisella "sininen" etkä tiedä onko kyse punaisesta vai sinisestä tekstistä. 




Oman kehonkuvan normalisoinnin kannalta ravitsemustilan normalisointi on siis ehdottoman välttämätöntä ja vielä välttämättömämpää on malttaa odottaa ja antaa kehon toipua!
Aivoilta vie keskimäärin vuoden verran palautua optimaaliseen tilaansa painon normalisoinnin jälkeen, joten lausahdus "pää tulee aina viimeisenä" pitää ihan paikkansa juuri tästä syystä: päällä ei ole mahdollisuutta päästä kyytiin nopeampaa. Aivot ovat suurimmaksi osaksi rakentuneet rasvasta, joten ruokavaliosta on saatava kunnolla rasvaa sekä hiilihydraatteja.

Olen itse huomannut radikaalin hyväksynnän olevan todella avain oman kehon hyväksymisessä. Kun lopetin sen jatkuvan jossittelun (jos minulla vaan olisi timmimpi vatsa ja lihaksikkaammat reidet tai olisin vähän pidempi...) ja hyväksyin kroppani sellaisena kuin se on, huomasin päässeeni alkuun. Aluksi välttelin paljon peiliä, koska edelleen näin itseni vääristyneesti, joten sen sijaan rupesin turvautumaan valokuvaamiseen. Kuvien kautta rupesin tajuamaan sen, ettei mun vatsa olekaan niin massiivisen suuri kuin sen itse näin ja koin; näin asioita, joita en peilissä nähnyt. 
Mutta en suosittele oman peilikuvan välttämistä, koska se taas antaa aivoillesi sen viestin, että peiliä pitää aina välttää. Jos olet paljon peiliä välttänyt tähän saakka ja koet, että se sinua jollain tapaa rajoittaa, niin kannattaa aloittaa helposta. Onko vaikka hiuksien laittaminen peilin edessä helpompi kuin peilin edessä seisominen ilman mitään tekemistä? Aloita sitten vaikka sillä. Tai voit ottaa pienen käsipeilin ja peilata sillä varpaitasi, sitten nilkkojasi, sormiasi... mieti mikä kohta on itsellesi helpoin ja siirry sitten pikkuhiljaa vaikeampaan päin. Vielä parempi on se, että otat puhelimella kuvan peilatusta ruumiinosasta ja tallennat sen puhelimeen. 
Näitä peilaustuokioita on hyvä pitää vaikka pari päivässä vaikka vaan minuutin ajan. Tällä tavalla aivosi saavat uutta informaatiota ja oppivat tulkitsemaan näköhavainnon eri tavalla, positiivisemmalla tavalla.



Jotta päästään eteenpäin ja opitaan välittämään omasta kehosta niin se on ensinnäkin prosessi, joka tapahtuu asteittain. Ei ole realistitista olettaa sen tapahtuvan sormia napsauttamallam vaan se tapahtuu harjoituksen ja toiston kautta.
Tämän voi aloittaa miettimällä omat hyvät puolet. Mistä tykkäät itsessäsi? Silmät? Huulet? Hiukset? Nämä olivat itselläni vastauksina. Kysy itseltäsi päivittäin tätä ja sääntö on se, ettet saa sanoa samaa kehon kohtaa kahta kertaa. Eli jos tänään sanot pitäväsi silmistäsi, niin sitä et saa sanoa enää uudestaan. Tämä on haastavaa juuri siksi, että joudut kurkistelemaan ulos omalta mukavuusalueeltasi ja miettimään koko kehoasi. Kun mieleesi tulee negatiivisia ja/tai tuomitsevia asioita kehostasi, niin kirjoita ne ylös. Kirjoita ylös, sitten revi tai leikkaa se teksti irti paperista, sano se ääneen ja silppua tämä pieni paperinpala vielä roskiin.
Käännä nämä negatiiviset väitteet positiivisiksi. Esimerkiksi kun itselleni tuli ajatus, että mun reidet ovat todella paksut, niin mä käänsin sen niin, että no niissä on nyt ainakin lihasta paljon enemmän, ne ovat vahvat ja mä jaksan juosta ja tanssia. Ja entäs sitten jos mun vatsa ei ole enää ohut pyykkilauta, sillä nykyinen vatsani on lihaksikkaampi ja tukee myös selkärankaa, pitää ryhdin hyvänä ja ainakin mä pystyn syömään mitä ikinä haluan! 




Konkreettisia seikkoja oman kehonkuvan normalisoimiseksi on triggerien minimointi ja sen oman sisäisen puheen tiedostaminen.
Kannattaa ehdottomasti poistaa kaikki triggeröivät IG-tilit, lopettaa Facebookissa triggeröivien ihmisten kaveruus, lopettaa triggeröivien lehtien tilaaminen. Itse lopetin esimerkiksi K&T:n ja KuntoPlussan, koska ne ensinnäkin saivat mut sekä kiehumaan kiukusta että triggeröitymään, eikä yksikään "terveellisyyttä" ja shitnessiä koskevat neuvot olleet itselleni hyväksi.
Etsi positiivista vahventamista, eli vahvenna sun tervettä puolta toimivilla asioilla. Esimerkiksi itse rupesin seuraamaan aktiivisesti eri body positive -tilejä, jotka tuovat mulle hyvää oloa. Hakeudun sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Tämä ei ole aina oikeassa elämässä mahdollista, joten sen voi tehdä myös somessa sillä en yhtään väheksy somen kautta saatuja ystäviä. 
Tiedosta se oma sisäinen puhe, eli millä tavalla puhut (tai ajattelet) itsellesi. Jatkuva haukkuminen, mollaaminen, mitätöinti, virheisiin juuttuminen, ruoskinta... mikään näistä ei tee sinulle hyvää! Nyt on aika ruveta kohtelemaan itseään paremmin. Olemaan myötätuntoisempi, taputtamaan itseään olalle ja sanomaan, että sä muuten olet todella hyvä tyyppi!
Koska myötätunto ja itsestään välittäminen vie niin paljon pidemmälle kuin itseviha koskaan.

Lopuksi vielä sellainen, että sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet! Sinut on tehty olemaan juuri sellainen kuin olet! Onni ei tule pidempänä tai pienempänä, vaan onni löytyy elämäntapana. Kaikki ne pienet kauneusvirheet, joita olet toivonut voivasi jotenkin muuttaa, tekevät sinusta juuri niin persoonallisen ja mielenkiintoisen, ja oikeasti, yksilöllisyys on kaunista, sinä olet kaunis! 
Jokainen ihminen on kaunis, joka ikinen vartalo on kaunis! 
Kehosi on uskomattomin asia, jota sinulla koskaan tulee olemaan; kehosi mahdollistaa sinun elossa olemisen; kehosi mahdollistaa kokemukset. Kehosi ei ole vihollinen, kehosi ei ole syypää mihinkään. Kehosi on ansainnut välittämisen jo siksi, että se on olemassa. Sinä olet ansainnut huolenpidon ja välittämisen siksi, että olet olemassa. 
Ja ihan viimeiseksi, sinä olet hyvä, sinä olet riittävä, sinä olet kaunis!



Lisää hiilihydraateista, rasvoista ja proteiinista täällä.
Lähde: Lehtismäki-Hyvönen, Henna. Anoreksia - pako mielen vankilasta. 2016.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Entäs kun mieli muuttuu; motivaatio vs sitoutuminen

Olen todella usein saanut kuulla motivaatiosta ja sen puutteesta: mitä silloin pitää tehdä?
Entäs kun parantumisen kuherrusvaihe on ohi, todellisuus iskee moukarilla ja hauskuus loppuu siihen? Mistä kaivaa motivaatio parantumiseen?
Entä onko se loppupeleissä kiinni motivaatiosta, vai onko kyse sitoutumisesta?


Motivaatio. Sitoutuminen.
Kaksi sanaa, joista toisella on suurempi merkitys parantumisen kannalta.
Tiedättekö miksi syömishäiriöisiä pidetään niin vaikeahoitoisina? Siksi, koska heillä ei ole motivaatiota parantua. Totta. Mutta jos tämä pitäisi ihan kirjaimellisesti paikkansa, niin yksikään syömishäiriöinen ei parantuisi, vaan kaikki kuolisivat kirjaimellisesti motivaation puutteeseen.
Tästä saadaan tulokseksi, että motivaatio on todella yliarvostettu asia eikä sillä kukaan etene.
Tuskin olit koko yhdeksää peruskouluvuotta motivoitunut koulun käyntiin, mutta silti sait peruskoulun päättötodistuksen, eikös?
Tuskin olit koko sairauden ajan innokkaan motivoitunut tuhoamaan itseäsi vaan sitoutuminen sairauteen ylläpiti tilannetta, eikös?
Motivaatio ei tule kolkuttamaan oveasi. Motivaatio ei kävele luoksesi. Motivaatiota et voi ostaa ja pitää taskussa. Motivaatio tulee välillä käymään ja se lähtee pois.
Mitä siis tapahtuu kun seuraa motivaatiota parantumisprosessissa? Pääsee askelen eteenpäin ja sitten iskee takapakki. Parantumisen alkuvaiheessa iskee kuherruskausi, jolloin kaikki tuntuu niin jännältä ja mahtavalta ja olet todella motivoitunut. Mutta sitten tämä vaihe menee ohi ja samoin menee motivaatio. Mitä nyt tapahtuu? Luovutatko? Tulitko näin pitkälle vain antaaksesi periksi?

Sairastuminen ei ole valinta mutta parantuminen sen sijaan on.
Parantuminen on valinta, joka on tehtävä yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä monta kertaa päivässä. Minä valitsen parantumisen tänään; minä valitsin parantumisen myös eilen, myös viime viikolla, viime kuussa, viime jouluna. Olen valinnut parantumisen ja olen sitoutunut siihen 100%.
Sitoutuminen tarkoittaa todella sitoutumista johonkin asiaan, päättäväisyyttä viedä se läpi vaikka sataisi niitä harmaita kiviä. Sitoutuminen parantumiseen ei tarkoita pelkästään syömistä, lepäämistä ja painon normalisointia, vaan se tarkoittaa kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä ja itsestään huolehtimista. Oman elämänsä arvostamista ja omia tavoitteitaan kohti menemistä.




Mutta takaisin siihen pisteeseen, kun sairaus huutelee ja tekee vaan mieli palata takaisin; mitäs silloin?
Ensinnäkin palauta mieleesi se, että miksi tähän lähdit? Miksi sinä rupesit parantumaan? Mitä haluat elämältäsi? Mitkä ovat toiveet ja suunnitelmat?
Muista, että lyhyellä tähtäimellä sairaudelle periksi antaminen tuottaa hyvää oloa mutta pitemmällä tähtäimellä se tuottaa niin katumusta, syyllisyyttä, ahdistusta, masennusta, epätoivoa, surua kuin kiukkuakin. Miksi minä annoin periksi? Miksi en vaan puskenut läpi? Miksi olen niin heikko?
Yleensä ne hetket, jotka tuntuvat kaikkein vaikeimmilta, ovat juuri niitä merkityksellisiä hetkiä, joiden selvittäminen auttaa sinut uudelle tasolle ja tekee sinusta taas kerrosta vahvemman. Jokainen vaikea hetki valmistaa seuraavaan ja antaa sinulle itseluottamusta siitä, että sinä kyllä pystyt navigoimaan näiden karikkojen läpi.

Motivaatio on hyvä työkalu, mutta sitä ei voi ennustaa ja se on arvaamaton.
Itselläni ensimmäisellä kerralla tanssi oli mun motivaatio syödä ja nostaa painoa. Kun sain luvan tanssiin, niin yhtäkkiä se motivaatio lopahtikin. Entäs nyt? Tiedostin tilanteen ja arvioin tilanteen: olen nyt paikassa B lähdettyäni paikasta A, eli olen edistynyt. Haluanko palata sinne takaisin ja tehdä kaiken uusiksi, vai käännynkö sitoutumisen puoleen saadakseni matkaa eteenpäin?
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja hyvin pian tajusin, että en voi luottaa motivaatioon. Välillä sain motivaatiopuuskia ja oikein puhkuin intoa ja tarmoa, ja seuraavassa hetkessä olin valmis heittämään kaiken läskiksi ja palaamaan paikkaan A.
Kun motivaatio osuu polullesi, ota siitä kiinni. Katso mitä se tarjoaa ja arvioi se: onko tämä pitkä- vai lyhytaikainen? Kannustaako se minua terveyteen vai sairauteen? Onko mahdollista, että tämä lopahtaa huomenna vai onko mahdollista, että tämä voi muuttaa elämäni?




Haluan tehdä eroa hyvien ja huonojen motivaatioiden välille. Hyviä, terveyteen kannustavia motivaatioita on laidasta laitaan aina yksilöstä ja yksilön omasta arvomaailmasta riippuen. Itselläni tunnistan motivaation liittyvän itseni toteuttamiseen, kuten tanssi, vertaistukityöt, KAT-koulutus, psykologia alana ja mahdollisesti psykologian laitokselle pyrkiminen. Minua motivoi myös Doora, sillä haluan taata hänelle turvallisen elinympäristön ja auttaa häntä toteuttamaan omaa koiramaista itseään. Myös perheenjäsenten hyvinvointi on yksi motivaatio, sillä he ovat olleet todella rankassa sijaiskärsijöiden ja omaisten roolissa yli vuosikymmenen ajan.
Sen sijaan negatiiviset motivaatiot liittyvät sairauteen ja sairauden muodon muuttamiseen. Yhtäkkiä voi tuntea timmin kropan ja tiukan karppiruokavalion tai vegaaniuden olevan se päämotivaatio. Shitness voi tuntua uskomattoman houkuttelevalta, koska se tarjoaa saman kuin vegaanius: rajoittavuuden ja uskomattoman ruokakeskeisyyden, mutta "hyväksytyssä" muodossa.
Tässä vaiheessa huomautan vegaaniudesta sen verran, että ymmärrän sen olevan monille ihan oikea, aito asia mutta syömishäiriöstä parantuessa hälytyskellojen pitää soida. Jos et osoittanut ennen sairastumistasi juuri mitään mielenkiintoa vegaaniutta kohtaan ja se tapahtui parantumisvaiheessa, niin on erittäin todennäköistä, että kyseessä on syömishäiriö tekemässä kauppaa, johon ei saa ruveta. Mikäli täyden remission saavuttamisen jälkeen edelleen tunnet voimakasta tarvetta pelastaa valaat, kodittomat kissat, puuvillaviljelmät, ilmakehän ja silittää kasveja ja palauttaa maidot lehmille, niin silloin voit miettiä asiaa uudelleen (huomaa sarkasmi). Pystytkö syömään pussillisen sipsejä, käyttämään öljyä ruoassa, syömään maapähkinävoita ym rasvaista vegaanista ruokaa ilman mitään kompensaatiokäyttäytymistä?
Voin tästä aiheesta kertoa sellaisen omakohtaisen kokemuksen, että olen pääasiassa kasvissyöjä mutta syön maitotuotteita, kananmunia ja kalaa, koska mä tykkään niistä ja mun kroppa tarvitsee niitä. Olen jo pitkän aikaa syönyt myös kanaa ja muita lihatuotteita nähdäkseni onko kyseessä mun mielihalu vai sairauden, ja olen tullut tulokseen sen olevan mun oma mieltymys. Lihan syöminen tuo itselleni mielikuvan onnellisesta lehmästä/kanasta/possusta laihduntamassa auringonpaisteessa, sitten teurastamon ja veren tirskuvan suupielestä ihmisen syödessä sitä eläinparkaa. Mulle tulee myös kuvotus enkä tykkää edes lihan koostumuksesta.
En kuitenkaan luokittele itseäni kasvissyöjäksi, koska se on syömishäiriölle oiva harmaa alue.

Motivaatio ei siis ole avain parantumiseen, ei motivaatio sinua lämmitä, ei se kehoasi ravitse eikä se sinua tervehdytä. Sinä teet sen sitoutumalla parantumiseen. Parantumista ei voi toteuttaa silloin kun huvittaa, pari kertaa viikossa kun on hyvä päivä, vaan kyseessä on matka.
Voit kuvitella sen polkuna läpi aavan pellon tai pimeän metsän - itse suosin jälkimmäistä. Olet tulossa jostakin ja menossa kotiin ja ainoa keino päästä sinne on mennä metsän läpi. Matkalla voi olla susia ja karhuja, siellä on korppeja ja haukkoja, ja jokunen tikkakin saattaa nakuttaa kalloasi. Nälkä on jo kamala, jano polttaa kurkkua ja liimaa kielen kiinni kitalakeen, ja sinun on pakko päästä vessaan. Siis yksinkertaisesti pakko!
Mitä teet? Odotatko yksisarvista, joka vie sinut sateenkaarta pitkin valkoiseen linnaan? Käperrytkö polun alkuun ja leikit kuollutta? Vai puretko hammasta ja menet sen metsän läpi?
Jokainen tekemäsi valinta vahvistaa aivoissasi olevia yhteyksiä - joko sairaita ja uusia - ihan jokaikinen. On todella luonnollista ja ymmärrettävää miksi sairauden ajatus- ja käyttäytymismallit ovat niin houkuttelevia ja tuttuja, sillä olethan toistanut niitä kymmeniä kertoja päivittäin ties kuinka pitkän ajan! Mutta ainoa keino niiden terveiden yhteyksien vahvistamiseksi on niiden toistaminen. Tästä syystä sinun pitää tehdä aina päin vastoin kuin syömishäiriö sanoo!



Kun mielesi muuttuu niin anna sen muuttua. Se ei ole syy palata takaisin. Se ei ole syy jättää ruokia välistä tai mennä lenkille. Virheet ovat sallittuja ja niitä sattuu, mutta kun saman virheen tekee kahdesti niin se on jo valinta: sairauden valinta.
Tarkastele tilannetta ja mieti mikä triggeröi tämän ajatuksen? Huomaatko jonkin toistuvan kaavan? Ota oppia niistä ja mieti mitä sinun pitää tehdä seuraavalla kerralla, sillä tämä vahvistaa tervettä käyttäytymistä sekä sitoutumista, ja se tuo myös sekä lyhyellä että pitemmällä aikavälillä hyvää oloa. Myös oma itsetuntosi ja -luottamuksesi alkaa kasvaa.

Muista, että vaikeita hetkiä tapahtuu ihan kaikille mutta ne ovat vain pieniä kuoppia polulla. Motivaatio on hyvä apuväline mutta se ei ole kantava palkki, vaan sitoutuminen ja päättäväisyys rakentavat talon sinun avullasi. Parantuminen, aivan kuten talon rakentaminenkin, vaatii systemaattisuutta ja sitä pitää toteuttaa joka päivä joka hetki; jos sattuu kova ukkosmyrsky, niin talon rakentaminen jatkuu suunnittelulla ja pohjapiirrosten hienosäädöllä, eli työ jatkuu kaikesta huolimatta. Kun iskee vaikea hetki niin silloin tärkeintä on pitäytyä säännöissä, eli lepäämisessä ja syömisessä, aivan kuten joka ikinen päivä muutenkin. Ei poikkeuksia. Poikkeuksia ei ole olemassa parantumisessa.
Jotta tämä ei olisi niin totista puuhaa niin heittäydy haaveilemaan! Jos ihme tapahtuisi ja olisit huomenna haaveammatissasi, niin mikä se olisi? Tai jos huomenna saisit tehdä mitä oikeasti ikinä haluaisit, niin mitä se olisi? Mistä haaveilet? Tee vaikka oma haave- tai suunnitelmakartta ja mieti miten tämä hetki auttaa sinut sinne.




The moment you are ready to give up is the moment when magic happens!

maanantai 27. helmikuuta 2017

Liikunta, osa 3: vinkkejä liikunnan korvaamiseen

Liikunta tauolle ja lepää.
Siinä on toinen MinnieMaudin kolmesta säännöstä: lepääminen. Ymmärrettävästi tämä aiheuttaa paljon kysymyksiä: miksi ja miten?
Joten tämä kolmas osa koskee nyt tuota kysymystä miten, eli miten hoitaa lepääminen ja mitä keksiä siihen tilalle?

Ihan ensiksi pieni muistutus siitä, että miksi tarvitset täyden levon.
Ensinnäkin liikunta asettaa sinut jopa hengenvaaraan, sillä nälkiintyminen syö kehosta kaikkea mukaan lukien sydänlihasta ja hermostoa. Elektrolyyttien epätasapaino yhdistettynä liikuntaan voi aiheuttaa tappavan rytmihäiriön. Elimistömme hermosoluja ympäröi myeliinivaipat, jotka vaikuttavat muun muassa vauhtiin ja tarkkuuteen ja ne koostuvat rasvasta. Nälkiintyminen aiheuttaaa sen, että elimistö käyttää nämä myeliinivaipat omaksi ravinnokseen, jolloin koordinaatio-ongelmia alkaa ilmentyä ja olet huomattavasti alttiimpi onnettomuuksille (et pysty liikkumaan normaalisti, tarkkuus on heikkoa etkä pysty kontrolloimaan kehoasi kunnolla). Liikunta myös vaikuttaa luuntiheyteen negatiivisesti, jolloin rasitusmurtumien riski on suuri ja niistä toipuminen on normaalia vaikeampaa ja kivuliaampaa. 
Keho tulkitsee liikunnan yhdeksi rajoittamisen muodoksi, ja näin liikunta ylläpitää jatkuvaa hätätilaa kehossa. Vaikka söisit yli omien minimiesi niin sillä ei ole mitään merkitystä, koska liikunta aikaansaa sen, että keho on vain keskittynyt ylläpitämään välttämättömiä toimintoja ja säästää ruokaa pahaa päivää varten. Overshootingin riski on korkeampi kuin ei liikuntaa harrastavilla toipilailla, nesteturvotus voi olla pahempaa ja kestää pidempään ihan jo siitä syystä, että liikunta hajottaa kudoksia eikä keho pysty niitä korjaamaan. Myös trunk adipose eli keskivartalorasvaa muodostuu enemmän eikä painosi pysty jakautumaan normaalisti.
Eli toisin sanoen se syömäsi ruoka menee suoraan harakoille.



Kun liikunnan laittaa jäihin, jättää se tietynlaisen aukon, joka pitää täyttää korvaavilla aktiviteeteilla. Mieti mitä tykkäät tehdä, mistä tykkäsit lapsena tai nuorena, mitä olet halunnut tehdä mutta syömishäiriö ei ole sinun antanut sitä tehdä. Ota kynä ja paperia eteesi ja rupea listaamaan kaikkea ei fyysisesti aktiivista tekemistä: käsitöitä, ristikoita, kirjallisuutta, elokuvia, uuden kielen opettelua jne. Vaihtoehdot ovat rajattomat!
Opettele soittamaan uutta instrumenttia, kyllä musiikkiliikkeistä saa vaikka sen nokkahuilun varsin halpaan hintaan. Opettele laulamaan jotakin lempikappalettasi. Opettele kirjoittamaan vasemmalla kädellä, jos olet oikeakätinen. Tee sudokuita ja ristikoita. Opettele jokin uusi kieli: mene kirjastoon ja lainaa japanin alkeet ja rupea opettelemaan. Tai tee käsitöitä, aloita ristipistoista ja ota tavoitteeksi esimerkiksi sukkien kutominen.
Opettele piirtämään tai maalaamaan. Mieti jokin kiva kuva ja ota se tavoitteeksi opetella piirtämään. Tai kirjoita oma elämäkertasi. Mieti elämäsi tärkeimmät asiat ensin 7 vuoden välein ja sitten täydennä sitä pikkuhiljaa. Aloita kirjoittaminen lapsuudesta, tai voit aloittaa sen nykyisyydestä; tarinaasi et voi kirjoittaa väärin.


Mitä fyysiseen liikkumiseen tulee, niin kokeile hitaita ja rauhallisia kävelylenkkejä luonnossa ja ota kamera mukaan. Mieti päivän tunnetila tai jokin tapahtunut asia ja ilmennä sitä kuvien kautta. Älypuhelimella tämä on helppoa, sillä voit tehdä vaikka kuvakollaasin jokaisesta päivästä (InstaSize, NoCrop jne) ja katso vaikka parin viikon ajalta näitä kuvia ja tunnetiloja ja miettiä huomaatko niissä jotain yhtäläisyyksiä tai eroja, tai mitä se nyt saa sinut miettimään. 
Foam roller ja hierontapallot ovat hyviä apureita tässä, sillä näin pystyt purkamaan energiaa ilman rasittavaa liikuntaa ja samalla annat kehollesi hierontaa. Tällä tavalla voit myös käydä läpi eri kehon osia ja saada ihan uudenlaista tuntumaa, koska sinulla on erittäin todennäköisesti tiettyjä inhottuja tai muuten vain vaikeita ruumiin osia ja olet tottunut kohtelemaan niitä tietyllä tapaa.
Rentoutumisen taito on nyt hyvä opetella. Mikäli paikoillaan makaaminen jotain rentoutuskasettia kuunnellen ei vielä onnistu niin mene luontoon. Itse tykkään hirveästi mennä metsään tai rantaan ja vain seisoa siellä. Katsoa luontoa, antaa ajatusten ja tunteiden tulla ja mennä, ja vain nollata kaiken. Mindfulnessista puhutaan paljon kaikkialla eikä turhaan, koska hetkeen keskittyminen ja rauhoittuminen todella vähentää tuskaa. Aivan liian usein me joko vellotaan menneessä tai tulevassa tai molemmissa, suoritetaan asioita ja täytetään työmuistimme täysin, jolloin mieli on ääriään myöten täynnä asioita, joilla ei välttämättä ole mitään merkitystä. Menneisyyteen me ei voida vaikuttaa, tulevaisuuteen me sen sijaan voidaan vaikuttaa nykyhetkellä, ja nykyhetkeen me voidaan vaikuttaa keskittymällä siihen.



En aio valehdella, lepäämisen oppiminen on vaikeaa mutta se on jälleen yksi pelko kohdattavana. Ajattele lepoa yhtenä pelkoruokana, jota sun pitää vaan kohdata ja toistaa, kohdata ja toistaa, koska vain tällä tapaa siitä alkaa tulla luonnollisempi asia.
Jos olet tottunut lähtemään aamulla lenkille, niin yksinkertaisesti siirrä herätystä myöhemmäksi. Jos olet tottunut lähtemään lenkille illalla, niin ota kirja esille ja rupea lukemaan tai katso Netflixistä Hatchiko. Huomion poissiirtämistä tavalla tai toisella mutta älä vältä sitä ahdistusta, anna sen tulla. Tunnepiikki ei kestä kuin 90 sekuntia - yksi ja puoli minuuttia - joten kun sen kestät niin sen jälkeen on jo huomattavasti helpompi jättää liikunta väliin ja kestää se olo. Olet varmasti mestari välttämään tunteita ja niitä syitä sairauden alla, ja jossakin vaiheessa ne on pakko käydä läpi.
Vai haluatko toistaa tätä samaa kuviota vuodesta toiseen?

Toinen kysymys tähän aihealueeseen liittyen oli miten sitten pysyä tällä tiellä?
Ensinnäkin, parantuminen on valinta, joka pitää tehdä joka päivä vaikka joka tunti. Siihen pitää sitoutua, sillä et voi toteuttaa parantumista kerran viikossa tai pari tuntia päivässä, vaan se pitää tapahtua joka päivä, joka minuutti. Takapakit ovat osa matkaa, mutta tämä ei saa olla syy tehdä takapakkeja tietoisesti. Täydellistä, yhtä oikeaa tapaa parantua ei ole olemassakaan mutta on olemassa tietyt säännöt, joiden sisällä pitää pysyä.
Sinulla on ollut hyvä itsekuri, joten miksi se ei pätisi tässä asiassa? Miksi et voi sitä ottaa avuksi toipumiseen? Kun iskee tiukka paikka, toista itsellesi miksi sinä lähdit parantumisen tielle, mikä sinua motivoi, mitä sinä haluat? Palaa lukemaan vaikka tämän blogin tekstejä muistuttaaksesi itsellesi mitä sinun pitikään tehdä.
Eli sitoutuminen.



Muistan itse ensimmäisen päivän, jolloin aloitin oikean parantumisen, realcoveryn. Pahasta jännevammasta huolimatta olin silti treenannut minkä kivuiltani pystyin, koska ahdistusta en vaan uskaltanut kokea. Lopulta tuli piste, jolloin en enää voinut muka-elää, vaan kohtasin tilanteeni kylmästi ja kyllä se sattui! Mutta se oli välttämätöntä muutokselle ja se oli myös uskomaton helpotus. Se oli keskiviikko, ja ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen menin Dooran kanssa hitaalle kävelylle rantaan ja istuin laiturilla. Istuin vaan. Hetkeksi minulle tuli kova hinku tehdä terveellä jalalla lihaskuntoa, mutta annoin sen tunteen tulla ja se laantui minuutin parin päästä. Istuin edelleen laiturilla ja koin ihan käsittämättömän onnen ja helpotuksen ja riemastuksen tunteen: mä pystyin siihen! Minä, joka oli jo vuoden päivät juossut joka päivä, pitäen yhden, YHDEN, ainoan lepopäivän koko aikana, pystyin siihen; minä, joka juoksin jopa 100 km viikossa, pystyin laittamaan liikunnan jäähylle ja lepäämään.
Itkin ja nauroin, koska se tunnetila oli niin käsittämätön ja tajusin, että eihän tässä mitään hätää ole, ja samalla tiesin tekeväni täsmälleen oikein. Tiesin ottaneeni ensimmäisen askeleen kohti sitä elämää, jonka halusin.
En siis sano lepäämisen ja parantumisen olevan mahdollista vain siksi että minun pitää, vaan sanon sen siksi, että mä aidosti uskon siihen, ja mä tiedän sen olevan mahdollista myös teille jokaiselle!
Et voi hävitä mitään.


Lisää liikunnasta täällä.
Lisää ahdistuksen hallintakeinoista täällä.